Suomalaisten ruokamaku

Testasimme kerran työkaverini kanssa uutta ravintolaa, joka oli juuri avattu kulttuurihistoriallisesti arvokkaaseen kaupunkimiljööseen. Puitteet piti olla siis kunnossa, rakennus sijaitsi hienolla paikalla ja maisemat olivat huikaisevat. Työpaikkaruokailun hengessä tilasimme normaalia kotiruokaa. Puin sen ensin sanoiksi: ”Tämä ruoka on tehty suomalaiseen makuun”. Työkaverini ymmärsi heti mistä oli kyse, sillä ruoka ei maistunut juuri miltään. Suolaa oli käytetty aivan vähän tai ei lainkaan, ja edes mustapippuria jauhelihapohjaiseen ruokaan ei liiemmälti oltu raaskittu laittaa.

Tämä kokemus tuli mieleeni, kun vierailin äskettäin nyttemmin löytämässäni leipomokahvilassa kaupungin laidalla. Kahvila myy itse paistamiaan lihiksiä, pitsoja, pasteijoita, munkkeja, pullia, kaakkuja jne. huokein hinnoin. Paikka onkin saavuttanut suuren suosion paitsi herkkusuiden, myös työmiesten ja -naisten keskuudessa. Tuoreita leivonnaisia ja eineksia huokein hinnoin miellyttävän intiimissä kahvilassa. Valitettavasti tämänkin paikan tuotteita vaivaa sama valuvika, joka oli pesiytynyt äsken kuvaamaani ravintolaan. Olen testannut pitsoja, lihiksiä ja pasteijoita, ja niistä puuttuu maku lähes täysin. Huomautinkin tästä heille, että makua lissää kiitos!

Mistä suomalainen mieltymys mauttomaan ruokaan oikein kumpuaa? Itse käytän ruuanlaitossani runsaasti mausteita (enkä pelkästään suolaa, vaan yrttejä, pippureita, mausteseoksia ja tulisempaakin tavaraa), ja odotan samanlaista kielen mennessään vievää elämystä erityisesti ruuasta, jonka valmistamisesta maksan rahaa. En myöskään tupakoi, joten makuaistini ei oletettavasti poikkea tavallisen ihmisen vastaavasta.

Ryhtykää vaatimaan maittavampia eineksiä kuppiloissa ja ravintoloissa!

Crocks – markkinoinnin riemuvoitto

Pitelin tässä kaupassa käydessäni kädessä Crocks-sandaaleja. Kyseessä on kahdesta kevyestä muovinpalasesta yhteenkasatut kengät, jotka ovat kevyet, pohjassa on nypyköitä, sivuilla reikiä ja niitä saa monissa eri väreissä. Crocksien menestyksen takana täytyy olla aimo annos tuuria ja asiansa osaavia markkinamiehiä. ’Made in China’ -leima pohjassa kertoo, ettei kenkien valmistus maksa juuri enempää kuin parilla eurolla Tokmannilta saatavat kesäjalkineet. Luultavasti molempia tehdään samassa tehtaassa. Ja silti toisia myydään urheiluliikkeessä paraatipaikalla 40-50 euroa pari, toisia hieman halvemmalla. Jokainen voi mielessään kuvitella, minkälaisella katteella Crockseja myydään.

Markkinoinnista puheen ollen, suosittelen lämpimästi Seth Godinin kirjaa aiheesta: All Marketers Are Liars. Siinä kuvataan psykologiaa, joka vaikuttaa ihmisten kulutuskäyttäytymiseen, ja mikä tärkeintä, annetaan selkeitä ohjeita näitten tietojen hyväksikäyttämiseksi. Godinin idea on huomata, etteivät kuluttajat usko markkinamiesten puheita tuotteista kuitenkaan, vaan idea on kertoa tarina, josta kuluttajat muokkaavat itselleen sopivan version johon uskoa. Tarinan käsite on koko teoksen keskeisimpiä elementtejä: tarinan tulee olla uskottava (eli kauppiaan tulee itse elää sitä) ja tarinan on voitava sopia tietyn ihmisryhmän maailmankuvaan.

Godin käy läpi lukuisin herkullisin esimerkein tarinankerronnan voimaa. Ihmiset ostavat tavaraa, jos he vain saavat kiinni tarinasta, eli ovat vastaanottavaisia juuri sille kertomukselle. Juju on siinä, että tarinalla ei ole mitään mahdollisuuksia tavoittaa kaikkia, mutta keihin se vetoaa, he ovatkin sitten uskollisimpia asiakkaitasi.

Ilmeisesti Crocs-kengätkin kertovat tällaista tarinaa. Saattaa tosin olla, että minuun se ei purrut, päähenkilöt tuntuivat muovisilta ja halvoilta. Eikä draamaakaan ollut kuin siteeksi.

Nassim Nicholas Taleb: Musta Joutsen

Olen juuri lueskelemassa läpi Nassim Nicholas Taleb:n kirjaa Musta Joutsen: Erittäin epätodennäköisen vaikutus. Kirja pyrkii valottamaan ennustamisen ongelmaa sen kaikissa muodoissa, ja tekee sen varsin ansiokkaasti. Täytyy sanoa, etten ole pitkään aikaan lukenut akateemikon kirjoittamaa kirjaa, jonka ajatus kestää yhtä hyvin kasassa kuin mihin Taleb pystyy. Kirja on etupäässä kritiikki asiantuntijoiden ja akateemisen ajattelun metodeja kohtaan tulevaisuuden tapahtumien ennustamisessa, ja selittämisessä.

Talebin ote asiaan on poikkitieteellinen, ja hän käy tutkimuksiin nojaten läpi ihmisen psykologiaa ja ajatusmalleja. Nämä ovatkin kirjan parasta ja herkullisinta antia. Psykologiset vaikuttimet ymmärtämällä voimme paremmin tulla tietoisiksi omasta ajattelustamme, ja siitä mikä saa meidät myös niin sokeasti arvostamaan näitä moderneja helppoheikkejä, jotka vaikuttavat erityisesti talouden maailmassa tarjoamalla meille helposti pureskeltavia ennusteita. Olisin toivonut kirjalta enemmän suoria neuvoja tämän meitä kaikkia yksilöinä ja laajemmin koko yhteiskuntaa koskettavan ongelman käsittelemiseksi, mutta koska kirja pyrkii etupäässä tuomaan ongelman päivänvaloon, ohjeistusta ongelman tiedostaville ihmisille on tarjolla valitettavan vähän.

Kirjassa käydään läpi myös filosofeja, jotka ovat tiedostaneet ajattelumme virheelliset mallit jo vuosisatoja sitten. Kunnian saavat mm. Hume ja Popper. Täytyy tunnustaa, että tämä kirja sai minut tarttumaan hyllyssä vuosia pölyttyneeseen vanhaan filosofian oppikirjaan, ja päivittämään tietoni.

Ennustajien lisäksi Taleb tuo esiin epäluulonsa asiantuntijoita kohtaan. Asiantuntijat näyttäytyvät hänelle jähmeinä, kaavoihin ja teorioihin sidottuina ihmisinä, joiden osaamisella ei arkielämässä ole juurikaan käyttöä. Tämä lienee suora piikki yliopistomaailmassa harjoitettavaan tutkimukseen. Maailma on äärettömän monimutkainen paikka, ja suurin osa maailman oikeasti tärkeistä tapahtumista, asioista jotka muuttavat historiaa, ovat Mustia Joutsenia, tapahtumia, jotka pysyvät meiltä piilossa eivätkä tule esiin teorioissa. Suosittelenkin kaikkia itseään asiantuntijoina pitäviä sekä akateemisella mielenlaadulla varustettuja tutustumaan kirjaan.

Kirjan on suomentanut alkukielestä Kimmo Pietiläinen. Valitettavasti suomennosta tuntuu vaivaavan jatkuvat anglismit. Lauserakenteet ovat monimutkaisia, ja usein vasta miettimällä lauseen englanninkielistä käännöstä merkitys paljastuu. Kirjan asiasanasto on arvattavasti alkukielellä melko monimutkaista, eikä näitten termien suomenkieliset vastineet ainakaan allekirjoittaneelle paljastaneet täysin merkitystään. Kirjoitus- ja kielioppivirheet ovat myös esillä runsaslukuisina. Suosittelen kaikille vähänkään paremmin englantia osaaville kääntymistä alkuperäiskielisen painoksen puoleen.

Suomalaiset ja itsensävähättely

Aika ajoin lehdissä kommentoidaan, yleensä kriitikoiden toimesta, suomenkin kanavilla lisääntyvässä määrin näytettäviä dokumentteja, joissa käsitellään insinöörityön kirkkaimpia saavutuksia, valtavia rakennelmia. Monet näistä dokumenteista ovat peräisin Discoveryltä, joka on yhdysvaltalainen maksullinen kanava. Sinänsä ansiokkaat dokumentit saavat mielestäni hieman ansaitsematonta arvostelua osakseen amerikkalaisen käsittelytavan ansiosta: valtavien rakennelmien valmistusta, siirtämistä ja käyttöönottoa seurataan jännitysnäytelmän tavoin, ja kertojan tyyli on voimakkaan narratiivinen. Jenkkityyliin kertojan äänenpainot ja sanavalinnat kielivät äärimmäisestä jännityksestä ja paineesta, ja tämä pyritään välittämään katsojalle asti.

Tämä tyyli eroaa tietysti suuresti suomalaisesta tyylistä, jossa kuuluu viehtymys paremminkin itsensävähättelyyn ja asioiden lakoniseen kerrontaan. Tälle on olemassa englanninkielinen termi, jota jenkit useasti käyttävät ihmetellessään meikäläistä (ja toisinaan myös yleisesti eurooppalaista) kerronta- ja puhetyyliä: understating (style). Kontrasti on voimakas, ja saattaa hätkäyttää tottumatonta suomalaista television katsojaa. Muistan itsekin hämmästelleeni, kuinka ”tarpeettomasti” jenkkityylissä hehkutetaan asioita, ja pyritään luomaan draamaa mahdollisimman tehokkaasti.

Sittemmin ymmärsin, että kyseessä on vain kulttuuriero, jonka juuret ovat laajemmassa maailmankatsomuksellisessa erossa. Amerikkalaisen viihteen menestys on seurausta paitsi paljon suuremmista resursseista jolla sitä tehdään verrattuna meikäläiseen, myös draamallisen kaaren korostamiseen ja sen käsittelyn mestarillisuuteen. Joskus samaa näkee yritettävän suomalaisissa tv-sarjoissa ja elokuvissa, jolloin käsittely muistuttaa enemmän tahatonta komiikkaa kuin vakavasti otettavaa draamaa.

Harjoitelkaapa arvon kriitikot asian sisäistämistä, ja yrittäkää olla välittämättä asiasta. Kokonaisen arvostelun kuluttaminen jenkkinarraation väheksymiseen on rasittavaa luettavaa.

Google, Sonja Kailassaari ja itsensärakastajat

Sonja Kailassaari

Googlen hakukone osoitti jälleen ylivertaisuutensa relevantin informaation kaivamisessa. Tällä kertaa koeotoksena toimi haku viehättävästä toimittaja/juontaja Sonja Kailassaaresta. Microsoftin live-palvelu tarjoaa varovaisesti tuloksia Voicen toimittajaesittelyyn ja pariin muuhun ohjelmaan josta Sonjan voi löytää, mutta Google nostaa hakutulosten huipulle itsensä kanssa hyvin viihtyvien suosikkiharrastukseen keskittyvän foorumin [itsetyydytys.org] ketjun, jossa vaihdetaan linkkejä Sonjan kuviin ja videoihin. Rohkenen tässä vaiheessa paljastaa, että juuri näitä olin hakemassa.

Hakutulos on hätkähdyttävä ja samalla niin täysin aseistariisuvan osuva siinä, kuinka se kertoo jotain olennaista internetistä, ja sen käyttäjistä. Ovatkohan esimerkiksi sosiologit ja antropologit tajunneet, kuinka valtavan ja helposti lähestyttävän data-aineiston esim. Google ja muut hakukoneet tarjoavat ihmiselämän ja -yhteisön tutkimusta varten? Olisi mielenkiintoista tietää, voitaisiinko Googlaus hyväksyä varteenotettavaksi tieteelliseksi tutkimukseksi?

Kaiuttimet ja sisustus

Törmäsin hiljattain uutisryhmäkeskustelussa erään onnettoman avautumiseen siitä, kuinka hänen parempi puoliskonsa oli ilmoittanut etteivät vastahankitut kookkaat lattiakaiuttimet olleet tervetulleet yhteiseen kotiin. Mies oli myymässä kaiutinpariaan kuuntelematta niitä lainkaan, ja harmitteli samalla naisväen sisustusmakua.

Tämä ongelma lienee useammassakin taloudessa, jossa sisustuksesta päättää enimmäkseen parempi puolisko. On silti mielenkiintoista, kuinka kaiuttimien suunnittelussa toteutetaan edelleen lähes aina poikkeuksetta miehiä miellyttävistä piirteitä. Useita halpoja peruskaiuttimia, jotka kuitenkin kuulostavat suhteellisen tasapainoisilta, ei juurikaan muotoilla peruslaatikkoa pidemmälle, mitä nyt kulmia vähän pyöristellään.

Mikrobitti-lehti teki hiljattain mielenkiintoisen testin ”Design-kaiuttimista”, eli kaiuttimista joiden muotoilussa on yritetty hakea jo hieman tyylikkäämpää otetta kuin se peruspuulaatikko, jollaisiksi kaiuttimet usein mielletään. Hintaluokka oli myös hieman kalliimpi, eli useita tuhansia euroja. Testissä oli mukana myös Glorian Koti-lehden sisustustoimittajien näkemyksiä siitä, miten testin kaiuttimet sopivat suomalaisiin koteihin.

”Tuomio oli, jos ei nyt aivan murskaava niin pettynyt kuitenkin. Kaiuttimien ulkonäköä luonnehdittiin kautta linjan liian konservatiiviseksi. Ne näyttivät insinöörien suunnittelemilta, maskuliinisilta ja pompöösisti teknisyydellään pullistelevilta. Ihmeteltiin kuka haluaa sisustaa kotinsa kuin auton. Testin kaiuttimet on suunniteltu kylmään ja paljaaseen kotiin, jota ei ole tarkoitettu asuttavaksi.”

Hyvää, tasapainoista ääntä saa harvoin pienestä kaiuttimesta. On kuitenkin mahdollista rakentaa kotiteatteri, jonka äänentoisto koostuu melko pienikokoisista ja linjakkaasti muotoilluista kaiuttimista. Kaiuttimien väritys sekä vahvat, voimakkaat piirteet taas ovat suunniteltu miellyttämään miehiä, jotka odottavat laitteiltaan tiettyä ylväyttä ja arvokasta olemusta. Nämä odotukset ovat usein suoraan vastakkaisia sille, mitä monet naiset haluavat sisustuselementeiltä. Lainaan vielä Mikrobitin artikkelia:

”Omaperäisyys ei vaatisi paljon. Kaiuttimissa nähtiin mielenkiintoisia muotoja, jotka kaipaavat ympärilleen rohkeampia värejä ja pintamateriaaleja. Erilasiten tekstiilien mahdollisuudet on jätetty käyttämättä kokonaan. Mustan, harmaan ja metallin yhdistelmää pidettiin vanhanaikaisena ja liian varovaisena.”

Henkilökohtaisesti ajatus esimerkiksi vaaleanpunaisista tai oransseista kaiuttimista ei miellytä, mutta tekstiilien käyttö sekä esimerkiksi valkea väritys voisivat olla tervetulleita elementtejä kaiuttimien suunnitteluun. Suorien linjojen ei myöskään tarvitse olla itseisarvo, monet kaiuttimet ovatkin siirtyneet eteenpäin peruslaatikosta kohti pyöreämpää olemusta.

Peräänkuulutan myös miesten laajempaa kiinnostuneisuutta kodin sisustukseen. Tiedän kokemuksesta, että jos yhteisen pesän tunnelma ja viihtyvyys jää vain parin toisen osapuolen vastuulle, voi syntyä tilanne jolloin toinen ei siellä enää viihdykkään. Miesten on siis syytä osallistua sisustukseen, ja tuoda mielipiteensä rohkeammin esille, kyse on kuitenkin paikasta jossa ihminen viettää suurimman osan päivästään. Kaiken ei kotona tarvitse olla söpöä, pyöreää ja sympaattista, vaan osa sisustuksesta voi henkiä myös voimaa ja arvokkuutta.

Scott Adams

Osasyynä tämän blogin harvakseltaan tapahtuvaan päivittämiseen on kirjoittajan taistelu elämänhallinnan alueella. Omat ongelmat syövät aikaa luovalta toiminnalta, ja kirjoittamiselta.

Scott Adams, Dilbert-sarjakuvan luoja, pitää mainiota blogia, jossa hän useinkin pohdiskelee omaa elämäänsä ja menestymistä yleisesti. Hän kirjoittaa inspiroivasti, ja varmasti tietää mistä puhuu; mies näet on koonnut sarjakuvan maailmanmaineeseen nousun myötä suuren omaisuuden. Hän myös jakelee vinkkejä meille taviksille, jotka etsivät omaa paikkaansa auringossa, ja mitä sen paikan löytäminen vaatii.

Kaikki Dilberttiä lukenee tietävät, että Scott on myös loistava humoristi, ja jotkut blogipostit käsittelevät ajankohtaisia ilmiöitä lempeän humoristisella otteella. Olen useasti ihaillut miehen huumorintajua.

Teekkarinretku suosittelee tätä blogia.

Ne äijät mitään Äijiä oo

Jälleen hieno esimerkki suomalaisesta viihdeteollisuudesta: Jouni Hynynen tunnusti vähän aika sitten haastattelussa, mikä Äijät -tv-sarjan ideana oikein on. Tätä olin epäillyt jo itsekin, mutta sen vuoksi kuinka viihdettä suomessa tehdään luulen että asia on jäänyt yhdeltä jos toiseltakin hämäräksi. Hynynen kertoi radiohaastattelussa jotensakin näin

”Ohjelman ideanahan on opettaa oikeiden Äijien töitä meidänkaltaisille Hipeille. Ei myö välttämättä mitään opita mutta kuitenkin.”

Ohjelma nyt vain on tuotteistettu siten, ettei kukaan voi olla ajattelematta etteikö Hynyseen ja Nikulaan viitattaisi tässä niinä Äijinä. Ohjelman taustalla soi rankanpuoleinen hevimusiikki (jota myös ko. Hynysen yhtye soittaa). Nyt ihmettelenkin, miksi eroa ei tehdä selväksi yleisölle? Pitkätukkaiset hipit eivät ole mitään äijiä vaan pitkätukkaisia hippejä.

Euroviisut 2007

Nyt kun Suomi on saatu viimeinkin euroopankartalle niin sitä joulupukkia ja kalevalaa voidaan toivottavasti lakata tunkemasta joka väliin, ja alkaa miettimään jotain uutta ja freessiä. Krissestä en sano mitään, mutta uskoni on vakaa että seuraaviin järjestämiimme euroviisuihin mennessä suomestakin löytyy kansainvälisen tason koomikoita. Aikaa myöten toivottavasti opimme myös, että jokaisen taiteenlajin sirkustempuista klassiseen musiikkiin yhdistäminen yhteen esitykseen ei ole pakollista laadukkaan väliaikashown järjestämiseksi, vaan on parempi keskittyä yhteen asiaan kerrallaan. Ei tämänvuotisen kaltaista sillisalaattia kiitos. Kyse on kuitenkin populaarikulttuurista eli määritelmän mukaisesti yksinkertaisista sanoista rakkaudesta.

Tämän vuoden euroviisuissa oli runsaasti taidokkaita show-esityksiä, jotka oli höystetty tarttuvalla europopilla. Erityisesti allekirjoittanutta ilahduttaa Turkin ja Valko-Venäjän tarttuvat melodiat, Ruotsin iskevä homopop, sekä Moldovan ja Georgian naiskauneus.

Ruotsissa, kuten muuallakin Länsi-Euroopan lehdistössä, herättiin tosiasiaan, joka on ollut ilmeistä jo kauan, eli kunkin osanottajamaan korkeimpien pisteiden jakautumiseen naapureiden kesken. Tämän ilmiön kääntöpuoli tuli entistä kirkkaammaksi, kun tämän vuoden finaalin 24 maasta 16 oli Itä-Euroopan maita. Tässä valossa tulos ei juurikaan yllätä, ja onkin selvää, että saamme jatkossakin nauttia esityksistä, joiden musiikilliset ansiot eivät Länsi-Eurooppalaiseen korvaan kuulosta kovinkaan vakuuttavilta, mutta jotka pärjäävät naapuriäänien siivittäminä erinomaisesti. Tosin olihan finaalissa myös lännestä Iso-Britannian, Saksan ja Ranskan kaltaisia esityksiä, mutta niitä ei lasketa ymmärrettävistä syistä.

Veikkauksen ankea mainos

Mainos menee pääpiirteissään näin: Veikkauksen mainoksessa työnjohtaja(?) tai muu päällikkö tulee koppiin ja ilmoittaa tauolla oleville työntekijöille ”Nyt se nönnönnöö sai sen valun valmiiksi.” Miehet katsovat hetken toisiaan hölmistyneinä, ja ryntäävät sitten ulos riemusta kiljuen kohteenaan ko. valusankari. Näytetään myös, kuinka pomo hyppää lasi-ikkunan läpi liittyäkseen joukkoon, ja lopussa joku sankari hyppää nosturin nokasta miesten muodostaman kasan päällimmäiseksi ja nostaa kätensä ilmaan. Mainoksen tägi-line kuuluu jotenkin näin, että ”Meille urheiluhulluille”.

Siis WTF? Miten tämä liittyy urheiluun, vedonlyöntiin tai veikkaukseen? Kaveri sai työnsä valmiiksi. Lisäksi mainos on äärimmäisen epäuskottava. Ilmeisesti liioitellulla reaktiolla on haettu hulluusaspektia, mutta ideansa köyhyyden takia naurettavuuksiin vedetty liioittelu vetää kyllä kylmäksi.

Hyvä Veikkauksen mainostoimisto: Palkatkaa minut hommaan. Lupaan, että keksin parempia ideoita vedonlyönnin, jännityksen ja suomalaisuuden tiimoilta. Btw, ne 3d-graffat muissa mainoksissa on hienoja.