Suurimmat suomalaiset luuserit

Tänä talvena 2009 Liberecin MM-hiihtoja seuratessa en ole voinut olla huomaamatta tiettyä toistuvaa teemaa suomalaisten mäki- ja yhdistetyn miesurheilijoiden suorituksissa. Nämä kaverithan ovat luusereita!

Jos urheilee ammatikseen, miksi ihmeessä lähteä kauden pääkilpailuihin sairastelemaan ja alittamaan selkeästi oma suoritustasonsa? Välillä tuntuu, että nämä kaverit odottavat välinehaaveria tai yllättävää kuumetta kilpailun aikana, että voivat syyttää sitä huonosta menestyksestä.

Tämän kilpailun suurin luuseri oli mielestäni Anssi Koivuranta. Koivuranta jatkaa näin yhdistetyn miesten kunniakasta luuseriperinnettä. Vaikka kauden aikana dominoidaan kilpailuja suvereenisti, niistä ei ammenneta itseluottamusta päätapahtumaan, vaan annetaan ennakkosuosikin paineiden iskeä täydellä voimalla.

Sen sijaan naisten hiihtomaajoukkueesta näkee, että siellä on tekemisen meininkiä. Nauroin myös Saarisen kommentille pikkutyttöjen syönnistä, joka oli median toimesta onnistuneesti irrotettu asiayhteydestään. Jokatapauksessa hieno kommentti, joka kertoi, että kilpailuun ei lähtetä vain tekemään parhaansa ja katsomaan mihin se riittää, niinkuin urheilijoilla usein on tapana. Hyvä Anna-Kaisa!

Ajattelin tässä listata suomen lähiaikojen urheiluhistorian suurimmat luuserit:

  • Leijonat: Mitä kovempi paikka, sen varmemmin miesten jääkiekon A-maajoukkueen pelaajat ”puristavat mailaa” ja jäätyvät niille sijoilleen. Jokakeväinen penkkiurheilijan MM-vitutus on jo perinne, ja pelkkä ajatus Ruotsin/Kanadan/Venäjän kohtaamisesta ratkaisupeleissä kangistaa nämä pojat takuulla. Aivan oma alakategoriansa jäätymisten listalla on pelien dominointi, ja antautuminen koko joukkueen voimalla pelon valtaan, kun vastustaja ei suostunutkaan taipumaan alun rynnistyksen jälkeen. Jäätävin muisto tästä on Ruotsia vastaan 5-6 hävitty peli Helsingin kisoissa 2003.
  • Hannu Manninen: Hannun ”saavutukset” luuseriudessa yksilöurheilun saralla ovat mielestäni omaa luokkaansa. Lähes täydellisesti uransa huipulla maailmancuppeja dominoinut mies onnistui joka kerta alittamaan itsensä, kun suurista sijoista henkilökohtaisilla matkoilla MM-kisoissa ja Olympialaisissa taisteltiin. Viimein irronnutta yhtä MM-kultaa voinee pitää poikkeuksena, joka vahvistaa säännön.
  • Tero Pitkämäki: Kaverista näkee jo kauas, että tekemisen meininki puuttuu isoissa kilpailuissa.

Lisäksi tulee mieleen suomen miesten jalkapallon A-maajoukkue, jonka ”meriittilistalla” on monta unohtumatonta hetkeä töpeksinnän jalossa taidossa. Taitoero joukkuepelaamisessa on kuitenkin moniin muihin jalkapallon huippumaihin on kuitenkin vielä sen verran suuri, että hekään eivät ole päässeet harjoittelemaan epäonnistumista tärkeimpiin tapahtumiin.

Ei urheilu niin vakavaa ole, että tällaisia sattumuksia kannattaisi ruveta kaivelemaan vuosien perästä. Urheilussa voittajat ja häviäjät erottaa usein vain sattuma, ja tuurin vaikutuksen voidaan olettaa olevan vakio jokaista urheilijaa kohti pitkässä juoksussa. Kuitenkin, minua penkkiurheilijana harmittaa katsella vuodesta toiseen näitä urheilijasankareitamme, joilla on selvästi vikaa asenteissa tai psykologisessa valmentautumisessa. Millään muulla luuserius ei pitkässä juoksussa ole selitettävissä. Suomen urheilijoilla ja huollosta vastaavilla sekä valmentajilla on epäilemättä tekninen osaaminen huipussaan, mutta mihin haluaisin heidän kiinnittävän nykyistä huikeasti enemmän huomiota onkin tämä psykologinen aspekti.

Mainokset

Boston Legal – täydellistä hömppää

Denny Crane

Denny Crane

Boston Legal on täydellistä ajanvietettä, tai hömppää, kuten televisiosarjoja, joitten pääasiallinen tarkoitus on ihmissuhdekiemuroitten viihteellinen käsittely, voidaan yhteisesti nimittää. Normaalisti kaltaiseni ihminen, joka ahdistuu pienimmän yhteisen nimittäjän mukaan tehdystä viihteestä, ei voisi sietää tällaista sarjaa. Tässä nimenomaisessa sarjassa on kuitenkin koukku: Sarjan luojalla, David E. Kelleyllä, on oikeasti mielenkiintoista sanottavaa, joita hän tuo esille sarjan henkilöhahmojen, ja enemmän kuin vähän överiksi vedettyjen oikeustapausten kautta.

Sarjan lakitoimiston vanha patu, William Shatnerin oivallisesti esittämä Denny Crane, väläyttelee sarjatulella seksistisiä, rasistisia ja vähemmistöjä halventavia kommentteja. Kirjoittajat ovatkin sarjassa parhaimmillaan kuvatessaan ympäristön reaktioita mielipiteisiin, joitten parasta ennen päiväys jäi 60-luvulle. Sarja onkin erityisen virkistävää seurattavaa nykyajan kireässä mielipideilmastossa, ja erottuu positiivisesti edukseen toinen toistaan korkeaotsaisempien nykysarjojen joukosta.

Sarjan tapa käsitellä näitä mielipideilmaston turhautumia tuo loistavasti esiin erään seikan, jota olen miettinyt jo jonkin aikaa: Ennakkoluulot, seksismi ja poliittisesti epäkorrektit mielipiteet ovat geeneissämme. Pyrkimyksemme järjen ja logiikan keinoin madaltamaan ihmisten välisiä raja-aitoja, kuten tasa-arvo, niin miesten ja naisten kuin rotujen välillä, on voima, jolla yritämme hillitä omaa luontoamme. Jokainen meistä, ja yhteiskunta yhdessä, käy sisäistä taistelua luontaisten pyrkimysten, ja järjen asettamien rajojen välillä. Ken haluaa kehittää ajatteluaan sosiaalisesti oikeudenmukaisemmaksi, tulisi tämä ymmärtää.

Britney goes Finland!

Britney Spears julistaa uusimmalla Womanizer-videollaan suomalaisuuden ilosanomaa! Nokian kännykkä vilahtelee kuvissa, ja Britney itse keinuu saunanlauteilla oikeaoppisesti ilman vaatteita. Onko tämä uuden suomen brändiä miettivän työryhmän ansiota vai onko Britney hurahtanut muuten vain suomeen?

Suomalaisten ruokamaku

Testasimme kerran työkaverini kanssa uutta ravintolaa, joka oli juuri avattu kulttuurihistoriallisesti arvokkaaseen kaupunkimiljööseen. Puitteet piti olla siis kunnossa, rakennus sijaitsi hienolla paikalla ja maisemat olivat huikaisevat. Työpaikkaruokailun hengessä tilasimme normaalia kotiruokaa. Puin sen ensin sanoiksi: ”Tämä ruoka on tehty suomalaiseen makuun”. Työkaverini ymmärsi heti mistä oli kyse, sillä ruoka ei maistunut juuri miltään. Suolaa oli käytetty aivan vähän tai ei lainkaan, ja edes mustapippuria jauhelihapohjaiseen ruokaan ei liiemmälti oltu raaskittu laittaa.

Tämä kokemus tuli mieleeni, kun vierailin äskettäin nyttemmin löytämässäni leipomokahvilassa kaupungin laidalla. Kahvila myy itse paistamiaan lihiksiä, pitsoja, pasteijoita, munkkeja, pullia, kaakkuja jne. huokein hinnoin. Paikka onkin saavuttanut suuren suosion paitsi herkkusuiden, myös työmiesten ja -naisten keskuudessa. Tuoreita leivonnaisia ja eineksia huokein hinnoin miellyttävän intiimissä kahvilassa. Valitettavasti tämänkin paikan tuotteita vaivaa sama valuvika, joka oli pesiytynyt äsken kuvaamaani ravintolaan. Olen testannut pitsoja, lihiksiä ja pasteijoita, ja niistä puuttuu maku lähes täysin. Huomautinkin tästä heille, että makua lissää kiitos!

Mistä suomalainen mieltymys mauttomaan ruokaan oikein kumpuaa? Itse käytän ruuanlaitossani runsaasti mausteita (enkä pelkästään suolaa, vaan yrttejä, pippureita, mausteseoksia ja tulisempaakin tavaraa), ja odotan samanlaista kielen mennessään vievää elämystä erityisesti ruuasta, jonka valmistamisesta maksan rahaa. En myöskään tupakoi, joten makuaistini ei oletettavasti poikkea tavallisen ihmisen vastaavasta.

Ryhtykää vaatimaan maittavampia eineksiä kuppiloissa ja ravintoloissa!

Crocks – markkinoinnin riemuvoitto

Pitelin tässä kaupassa käydessäni kädessä Crocks-sandaaleja. Kyseessä on kahdesta kevyestä muovinpalasesta yhteenkasatut kengät, jotka ovat kevyet, pohjassa on nypyköitä, sivuilla reikiä ja niitä saa monissa eri väreissä. Crocksien menestyksen takana täytyy olla aimo annos tuuria ja asiansa osaavia markkinamiehiä. ’Made in China’ -leima pohjassa kertoo, ettei kenkien valmistus maksa juuri enempää kuin parilla eurolla Tokmannilta saatavat kesäjalkineet. Luultavasti molempia tehdään samassa tehtaassa. Ja silti toisia myydään urheiluliikkeessä paraatipaikalla 40-50 euroa pari, toisia hieman halvemmalla. Jokainen voi mielessään kuvitella, minkälaisella katteella Crockseja myydään.

Markkinoinnista puheen ollen, suosittelen lämpimästi Seth Godinin kirjaa aiheesta: All Marketers Are Liars. Siinä kuvataan psykologiaa, joka vaikuttaa ihmisten kulutuskäyttäytymiseen, ja mikä tärkeintä, annetaan selkeitä ohjeita näitten tietojen hyväksikäyttämiseksi. Godinin idea on huomata, etteivät kuluttajat usko markkinamiesten puheita tuotteista kuitenkaan, vaan idea on kertoa tarina, josta kuluttajat muokkaavat itselleen sopivan version johon uskoa. Tarinan käsite on koko teoksen keskeisimpiä elementtejä: tarinan tulee olla uskottava (eli kauppiaan tulee itse elää sitä) ja tarinan on voitava sopia tietyn ihmisryhmän maailmankuvaan.

Godin käy läpi lukuisin herkullisin esimerkein tarinankerronnan voimaa. Ihmiset ostavat tavaraa, jos he vain saavat kiinni tarinasta, eli ovat vastaanottavaisia juuri sille kertomukselle. Juju on siinä, että tarinalla ei ole mitään mahdollisuuksia tavoittaa kaikkia, mutta keihin se vetoaa, he ovatkin sitten uskollisimpia asiakkaitasi.

Ilmeisesti Crocs-kengätkin kertovat tällaista tarinaa. Saattaa tosin olla, että minuun se ei purrut, päähenkilöt tuntuivat muovisilta ja halvoilta. Eikä draamaakaan ollut kuin siteeksi.

Nassim Nicholas Taleb: Musta Joutsen

Olen juuri lueskelemassa läpi Nassim Nicholas Taleb:n kirjaa Musta Joutsen: Erittäin epätodennäköisen vaikutus. Kirja pyrkii valottamaan ennustamisen ongelmaa sen kaikissa muodoissa, ja tekee sen varsin ansiokkaasti. Täytyy sanoa, etten ole pitkään aikaan lukenut akateemikon kirjoittamaa kirjaa, jonka ajatus kestää yhtä hyvin kasassa kuin mihin Taleb pystyy. Kirja on etupäässä kritiikki asiantuntijoiden ja akateemisen ajattelun metodeja kohtaan tulevaisuuden tapahtumien ennustamisessa, ja selittämisessä.

Talebin ote asiaan on poikkitieteellinen, ja hän käy tutkimuksiin nojaten läpi ihmisen psykologiaa ja ajatusmalleja. Nämä ovatkin kirjan parasta ja herkullisinta antia. Psykologiset vaikuttimet ymmärtämällä voimme paremmin tulla tietoisiksi omasta ajattelustamme, ja siitä mikä saa meidät myös niin sokeasti arvostamaan näitä moderneja helppoheikkejä, jotka vaikuttavat erityisesti talouden maailmassa tarjoamalla meille helposti pureskeltavia ennusteita. Olisin toivonut kirjalta enemmän suoria neuvoja tämän meitä kaikkia yksilöinä ja laajemmin koko yhteiskuntaa koskettavan ongelman käsittelemiseksi, mutta koska kirja pyrkii etupäässä tuomaan ongelman päivänvaloon, ohjeistusta ongelman tiedostaville ihmisille on tarjolla valitettavan vähän.

Kirjassa käydään läpi myös filosofeja, jotka ovat tiedostaneet ajattelumme virheelliset mallit jo vuosisatoja sitten. Kunnian saavat mm. Hume ja Popper. Täytyy tunnustaa, että tämä kirja sai minut tarttumaan hyllyssä vuosia pölyttyneeseen vanhaan filosofian oppikirjaan, ja päivittämään tietoni.

Ennustajien lisäksi Taleb tuo esiin epäluulonsa asiantuntijoita kohtaan. Asiantuntijat näyttäytyvät hänelle jähmeinä, kaavoihin ja teorioihin sidottuina ihmisinä, joiden osaamisella ei arkielämässä ole juurikaan käyttöä. Tämä lienee suora piikki yliopistomaailmassa harjoitettavaan tutkimukseen. Maailma on äärettömän monimutkainen paikka, ja suurin osa maailman oikeasti tärkeistä tapahtumista, asioista jotka muuttavat historiaa, ovat Mustia Joutsenia, tapahtumia, jotka pysyvät meiltä piilossa eivätkä tule esiin teorioissa. Suosittelenkin kaikkia itseään asiantuntijoina pitäviä sekä akateemisella mielenlaadulla varustettuja tutustumaan kirjaan.

Kirjan on suomentanut alkukielestä Kimmo Pietiläinen. Valitettavasti suomennosta tuntuu vaivaavan jatkuvat anglismit. Lauserakenteet ovat monimutkaisia, ja usein vasta miettimällä lauseen englanninkielistä käännöstä merkitys paljastuu. Kirjan asiasanasto on arvattavasti alkukielellä melko monimutkaista, eikä näitten termien suomenkieliset vastineet ainakaan allekirjoittaneelle paljastaneet täysin merkitystään. Kirjoitus- ja kielioppivirheet ovat myös esillä runsaslukuisina. Suosittelen kaikille vähänkään paremmin englantia osaaville kääntymistä alkuperäiskielisen painoksen puoleen.

Suomalaiset ja itsensävähättely

Aika ajoin lehdissä kommentoidaan, yleensä kriitikoiden toimesta, suomenkin kanavilla lisääntyvässä määrin näytettäviä dokumentteja, joissa käsitellään insinöörityön kirkkaimpia saavutuksia, valtavia rakennelmia. Monet näistä dokumenteista ovat peräisin Discoveryltä, joka on yhdysvaltalainen maksullinen kanava. Sinänsä ansiokkaat dokumentit saavat mielestäni hieman ansaitsematonta arvostelua osakseen amerikkalaisen käsittelytavan ansiosta: valtavien rakennelmien valmistusta, siirtämistä ja käyttöönottoa seurataan jännitysnäytelmän tavoin, ja kertojan tyyli on voimakkaan narratiivinen. Jenkkityyliin kertojan äänenpainot ja sanavalinnat kielivät äärimmäisestä jännityksestä ja paineesta, ja tämä pyritään välittämään katsojalle asti.

Tämä tyyli eroaa tietysti suuresti suomalaisesta tyylistä, jossa kuuluu viehtymys paremminkin itsensävähättelyyn ja asioiden lakoniseen kerrontaan. Tälle on olemassa englanninkielinen termi, jota jenkit useasti käyttävät ihmetellessään meikäläistä (ja toisinaan myös yleisesti eurooppalaista) kerronta- ja puhetyyliä: understating (style). Kontrasti on voimakas, ja saattaa hätkäyttää tottumatonta suomalaista television katsojaa. Muistan itsekin hämmästelleeni, kuinka ”tarpeettomasti” jenkkityylissä hehkutetaan asioita, ja pyritään luomaan draamaa mahdollisimman tehokkaasti.

Sittemmin ymmärsin, että kyseessä on vain kulttuuriero, jonka juuret ovat laajemmassa maailmankatsomuksellisessa erossa. Amerikkalaisen viihteen menestys on seurausta paitsi paljon suuremmista resursseista jolla sitä tehdään verrattuna meikäläiseen, myös draamallisen kaaren korostamiseen ja sen käsittelyn mestarillisuuteen. Joskus samaa näkee yritettävän suomalaisissa tv-sarjoissa ja elokuvissa, jolloin käsittely muistuttaa enemmän tahatonta komiikkaa kuin vakavasti otettavaa draamaa.

Harjoitelkaapa arvon kriitikot asian sisäistämistä, ja yrittäkää olla välittämättä asiasta. Kokonaisen arvostelun kuluttaminen jenkkinarraation väheksymiseen on rasittavaa luettavaa.