Berliinin MM-kisat olivat suomalaisurheilijoilta floppi

Suomi, tuo yleisurheilun muinainen suurvalta, on ainakin X-sukupolven lapsen silmin melkoisessa alennustilassa. Suomalaisia urheilijoita hehkutettiin Berliinin MM-kisoissa melkoisesti, mutta joiden suoritukset tosipaikassa olivat muutamaa venymistä lukuunottamatta melkoisia floppeja. Mitä asialle sitten voisi tehdä?

  • Nauttivatko urheilijat itse arvokisoista lainkaan? Monen urheilijan naamalla näkyy vain vakavaa hammastenkiristelyä ennen ja jälkeen suorituksen. Urheilija tuskin pystyy parhaimpaansa, ellei itse nauti tekemisestään.
  • Harjoittelevatko urheilijat tarpeeksi? Mika Myllylää mukaillakseni, kilpailusuorituksen tulisi olla lasten leikkiä harjoitusten rinnalla. Myllylä viittasi nähdäkseni tällä siihen, että harjoituksia tehdään niin paljon ja niin usein, että kilpailusuoritusta ei tarvitse puristaa, vaan se syntyy lähes itsestään.
  • Paineiden hallintaan tulisi kiinnittää mielestäni enemmän huomiota. Harvojen suomalaistähtien niskaan kasautuu arvokisoissa niin paljon odotuksia kisatiimin ja yleisön taholta, että nämä lähes järjestään eivät yllä kauden parhaimpaan suoritukseensa tärkeimmällä hetkellä, vaan päinvastoin saattavat jäykistyä ja tehdä todellisen alisuorituksen. Tästä mielestäni kertoo myös äkilliset kuumeilut ja muut sairastelut urheilusuorituksen alla. Urheilijaan kohdistuvat odotukset olisi kyettävä käsittelemään paremmin, sekä yhdessä ryhmässä että urheilijan itse itsensä kanssa.
Mainokset

Suurimmat suomalaiset luuserit

Tänä talvena 2009 Liberecin MM-hiihtoja seuratessa en ole voinut olla huomaamatta tiettyä toistuvaa teemaa suomalaisten mäki- ja yhdistetyn miesurheilijoiden suorituksissa. Nämä kaverithan ovat luusereita!

Jos urheilee ammatikseen, miksi ihmeessä lähteä kauden pääkilpailuihin sairastelemaan ja alittamaan selkeästi oma suoritustasonsa? Välillä tuntuu, että nämä kaverit odottavat välinehaaveria tai yllättävää kuumetta kilpailun aikana, että voivat syyttää sitä huonosta menestyksestä.

Tämän kilpailun suurin luuseri oli mielestäni Anssi Koivuranta. Koivuranta jatkaa näin yhdistetyn miesten kunniakasta luuseriperinnettä. Vaikka kauden aikana dominoidaan kilpailuja suvereenisti, niistä ei ammenneta itseluottamusta päätapahtumaan, vaan annetaan ennakkosuosikin paineiden iskeä täydellä voimalla.

Sen sijaan naisten hiihtomaajoukkueesta näkee, että siellä on tekemisen meininkiä. Nauroin myös Saarisen kommentille pikkutyttöjen syönnistä, joka oli median toimesta onnistuneesti irrotettu asiayhteydestään. Jokatapauksessa hieno kommentti, joka kertoi, että kilpailuun ei lähtetä vain tekemään parhaansa ja katsomaan mihin se riittää, niinkuin urheilijoilla usein on tapana. Hyvä Anna-Kaisa!

Ajattelin tässä listata suomen lähiaikojen urheiluhistorian suurimmat luuserit:

  • Leijonat: Mitä kovempi paikka, sen varmemmin miesten jääkiekon A-maajoukkueen pelaajat ”puristavat mailaa” ja jäätyvät niille sijoilleen. Jokakeväinen penkkiurheilijan MM-vitutus on jo perinne, ja pelkkä ajatus Ruotsin/Kanadan/Venäjän kohtaamisesta ratkaisupeleissä kangistaa nämä pojat takuulla. Aivan oma alakategoriansa jäätymisten listalla on pelien dominointi, ja antautuminen koko joukkueen voimalla pelon valtaan, kun vastustaja ei suostunutkaan taipumaan alun rynnistyksen jälkeen. Jäätävin muisto tästä on Ruotsia vastaan 5-6 hävitty peli Helsingin kisoissa 2003.
  • Hannu Manninen: Hannun ”saavutukset” luuseriudessa yksilöurheilun saralla ovat mielestäni omaa luokkaansa. Lähes täydellisesti uransa huipulla maailmancuppeja dominoinut mies onnistui joka kerta alittamaan itsensä, kun suurista sijoista henkilökohtaisilla matkoilla MM-kisoissa ja Olympialaisissa taisteltiin. Viimein irronnutta yhtä MM-kultaa voinee pitää poikkeuksena, joka vahvistaa säännön.
  • Tero Pitkämäki: Kaverista näkee jo kauas, että tekemisen meininki puuttuu isoissa kilpailuissa.

Lisäksi tulee mieleen suomen miesten jalkapallon A-maajoukkue, jonka ”meriittilistalla” on monta unohtumatonta hetkeä töpeksinnän jalossa taidossa. Taitoero joukkuepelaamisessa on kuitenkin moniin muihin jalkapallon huippumaihin on kuitenkin vielä sen verran suuri, että hekään eivät ole päässeet harjoittelemaan epäonnistumista tärkeimpiin tapahtumiin.

Ei urheilu niin vakavaa ole, että tällaisia sattumuksia kannattaisi ruveta kaivelemaan vuosien perästä. Urheilussa voittajat ja häviäjät erottaa usein vain sattuma, ja tuurin vaikutuksen voidaan olettaa olevan vakio jokaista urheilijaa kohti pitkässä juoksussa. Kuitenkin, minua penkkiurheilijana harmittaa katsella vuodesta toiseen näitä urheilijasankareitamme, joilla on selvästi vikaa asenteissa tai psykologisessa valmentautumisessa. Millään muulla luuserius ei pitkässä juoksussa ole selitettävissä. Suomen urheilijoilla ja huollosta vastaavilla sekä valmentajilla on epäilemättä tekninen osaaminen huipussaan, mutta mihin haluaisin heidän kiinnittävän nykyistä huikeasti enemmän huomiota onkin tämä psykologinen aspekti.