Suomalainen sisu

Isojen urheilutapahtumien seuraaminen on aina kiinnostavaa puuhaa. En voi olla pohtimatta eri maiden kansanluonteita ja kuviteltuja ominaispiirteitä, ja sitä, miten niiden kuvitellaan näkyvän urheilusuorituksissa. Tämän innoittamana olen formuloinut seuraavan luonnehdinnan suomalaisten oletetusta kansanluonteen osasta sisusta:

”Suomalainen sisu on sitä, että lyödään päätä mäntyyn silloinkin, kun tiedetään varmasti, että se mänty ei murru. Sisun kääntöpuoli taas on, että menetetään usko omaan tekemiseen, kun tilanne näyttää toivottomalta, vaikka tosiasiassa mahdollisuuksia on vielä jäljellä.”

Minua saa lainata vapaasti.

Karjala tulisi palauttaa Suomelle, koska…

Minua Karjalan poikana, sekä paljasjalkaisten karjalaisten lapsena isän että äidin puolelta, surettaa Venäjän puoleisen Karjalan palauttamisesta takaisin Suomelle käytävä keskustelu. Katsonkin asiakseni selventää, mitä Karjala Suomelle ja suomalaisille (historialliselta kannalta) merkitsee. Tämä kirjoitus perustuu osin Kalle Michelsenin esitykseen Viipuri – Menetetty kaupunki, raja ja jaettu identiteetti.

Viipuri, Viipuri, Viipuri. Viipuri oli 40-luvun Suomen toiseksi suurin kaupunki. Viipuri on perustettu 1200-luvulla, joten se oli Turun ohella suomen vanhimpia keskiaikaisia kaupunkeja. Viipuri oli aidosti kansainvälinen kaupunki ennenkuin muualla suomessa ulkomaalaisia liikkui ja asui hyvin vähän, jos lainkaan. Viipurissa kauppaa käytiin suomeksi, ruotsiksi, saksaksi, venäjäksi ja useilla muilla kielillä. Aikalaiset kuvailevat Viipurissa vallinnutta tunnelmaa välittömäksi ja kanssakäymistä tavattoman mutkattomaksi. Etenkin jäykistelemätöntä tunnelmaa yleisiltä paikoilta tai ihmisistä saa nykyisin etsimällä etsiä mistä tahansa suomen kaupungista. Ehkäpä osa tuosta voitaisiin vielä saada takaisin, jos Viipurin uudelleenasuttaminen sujuisi suomalaisilta hyvin?

    Karjalainen identiteetti menetti alueluovutusten yhteydessä leijonosan. Viipuri oli Karjalan keskus ja tärkein kaupunki, jonka jättämää tyhjiötä Joensuu, Imatra tai Lappeenranta eivät ole onnistuneet täyttämään. Samalla menetettiin myös valtava määrä historiallista ja kulttuuriperintöä, joka tukisi meitä nykypäivän suomalaisia identiteettimme ja juuriemme etsinnässä. Sydäntäni särkee ajatella tämän yhden suomalaisuuden alkukodin, Karjalan, jakautumista kahden valtion välille. Tuskin millään kaupungilla on ollut yhtä tärkeä merkitys Suomen historiassa, kuin Viipurilla.

    Kaikille niille, jotka epäilevät Karjalan palauttamisen kustannuksia sanon mielipiteenäni, että tämä laiskanpulskeaksi käyvä kansa tarvitseekin tällaista haastetta! Suomesta kyllä löytyy sen verran tahtoa ja taistelumieltä, että yksi Karjala rakennetaan aina uudelleen.

    Lopuksi vielä kaunis murrenäyte Juha Vainion kappaleesta Sellainen ol’ Viipuri:

    ”Ties hää Knuuti poja passas,
    että syvämes ja vassas
    viipurlaise rakkaus
    assuukii vain.
    Torkkelista sain mie muiston
    alla koivun kauniin puiston
    rinkelii ko siult mie
    kerrankii sain.
    Muistat sie myös jottai muuta
    taisiha mie saaha sulta,
    Monrepoos myö kuuta ko
    niin kahen kasseltiin.”

    Berliinin MM-kisat olivat suomalaisurheilijoilta floppi

    Suomi, tuo yleisurheilun muinainen suurvalta, on ainakin X-sukupolven lapsen silmin melkoisessa alennustilassa. Suomalaisia urheilijoita hehkutettiin Berliinin MM-kisoissa melkoisesti, mutta joiden suoritukset tosipaikassa olivat muutamaa venymistä lukuunottamatta melkoisia floppeja. Mitä asialle sitten voisi tehdä?

    • Nauttivatko urheilijat itse arvokisoista lainkaan? Monen urheilijan naamalla näkyy vain vakavaa hammastenkiristelyä ennen ja jälkeen suorituksen. Urheilija tuskin pystyy parhaimpaansa, ellei itse nauti tekemisestään.
    • Harjoittelevatko urheilijat tarpeeksi? Mika Myllylää mukaillakseni, kilpailusuorituksen tulisi olla lasten leikkiä harjoitusten rinnalla. Myllylä viittasi nähdäkseni tällä siihen, että harjoituksia tehdään niin paljon ja niin usein, että kilpailusuoritusta ei tarvitse puristaa, vaan se syntyy lähes itsestään.
    • Paineiden hallintaan tulisi kiinnittää mielestäni enemmän huomiota. Harvojen suomalaistähtien niskaan kasautuu arvokisoissa niin paljon odotuksia kisatiimin ja yleisön taholta, että nämä lähes järjestään eivät yllä kauden parhaimpaan suoritukseensa tärkeimmällä hetkellä, vaan päinvastoin saattavat jäykistyä ja tehdä todellisen alisuorituksen. Tästä mielestäni kertoo myös äkilliset kuumeilut ja muut sairastelut urheilusuorituksen alla. Urheilijaan kohdistuvat odotukset olisi kyettävä käsittelemään paremmin, sekä yhdessä ryhmässä että urheilijan itse itsensä kanssa.

    Sanoittajan vastuu, eli mitäs oikeastaan tapahtui Hokkasen Timolle?

    Radiossa on soinut parhaillaan Vesterinen Yhtyeineen bändin biisi Mitä tapahtui Hokkasen Timolle? Kyseisessä kappaleessa kerrotaan Timosta, joka tulee ns. ulos kaapista. Herää kysymys, onko VY tehnyt biisin jostain tuntemastaan Timo Hokkasesta, vai onko nimi valikoitunut sattumalta. Timo Hokkasia nimittäin löytyy Eniron haulla Suomesta 88 kappaletta. Voit asettaa itsesi kaikkien Timo Hokkasien asemaan miettimällä, miltä itsestäsi tuntuisi, jos seksuaalista suuntautumistasi käsiteltäisiin radiossa popbiisin voimin? Jos minä olisin tehnyt vastaavanlaisen kappaleen, olisin ainakin varmistunut, ettei kyseisen nimen omaavia henkilöitä löydy suomesta. Kaikille Hokkasen Timoille kuitenkin valtavasti tsemppiä ja terkkuja!

    Timo Tyrväinen, esimerkki tyhjästä puvusta

    Katsoin Aktia pankin pääekonomistia Timo Tyrväistä vieraana TV2:n pressiklubi-ohjelmassa, ja en voinut välttyä vaikutelmalta, että Timo Tyrväinen kuuluu niihin asiantuntijoihin, joista Nassim Nicholas Taleb käyttää nimitystä ”tyhjä puku”. Tyhjällä puvulla hän viittaa näiden asiantuntijoiden osaamisen hyödyttömyyteen, mitä tulee näkemyksen antamiseen ”erikoisalaansa”, taloutta, koskevissa asioissa. Käsittelin NNT:n kirjaa Black Swan aiemmassa kirjoituksessani. Toinen mainio esimerkki tyhjästä puvusta on muuten Suomen Pankin pääjohtaja Erkki Liikanen.

    Mistä tällaisen tyhjän puvun sitten tunnistaa? Kuuntele häntä puhumassa hetken verran. Tyhjät puvut rakastavat puhumista yli kaiken, joten tämä ei tuota ongelmia. Tyhjien pukujen puhe koostuu talouskielestä, joka kuulostaa satunnaisesta kuulijasta osaavalta ja asiantuntevalta. Talouskieli on kokoelma termejä, joiden merkityksen hallitsemalla kuulija voi kuitenkin seurata melko vaivatta näiden puhujien puheen sisältöä. Ensimmäinen havainto on, että tyhjien pukujen puheen sisältö koostuu toisten ekonomistien puheista toisin sanakääntein. Lue muutama taloutta käsittelevä artikkeli viikossa, niin huomaat, että tyhjät puvut keskittyvät toistelemaan toistensa sanomisia ilman omaa näkemystä. Yhdessä näiden ekonomistien näkemykset muodostavat konsensuksen, joka ohjaa keskustelua ja asioista lopulta päättäviä talousviisaita.

    Tyrväinen ylisti maasta taivaisiin USA:n johdolla tapahtuvaa valtioiden massiivista talouselvytystä. Kritiikittä. Ylioppilas-lehden päätoimittaja esitti hyvän kommentin siitä, kuinka paljon vapautta taloustietäjille lehdistössä annetaan. Taloustietäjät saavat esittää melko vapaasti näkemyksiään ja ennusteitaan, ilman että niitä juurikaan kritisoitaisiin tai että niiden osuvuutta edes tarkasteltaisiin jälkikäteen. Tyrväinen kertoi havainneensa, että makrotalouden ennustaminen on hankalaa eikä ehdotonta varmuutta ole.

    Ohjelman välissä oli lisäksi lyhyt toimittajan raportti makrotalouden ennustajien näkemyksistä sekä ennen 2001 teknokuplan puhkeamista, että nykyisen finanssikriisin koittaessa. Toimittaja havaitsi, että näkemykset olivat suurimmalta osalta totaalisen pielessä, tai osumatarkkuudeltaa korkeintaan kolikonheittoa (50%) vastaavia. Tyrväinen vain hymyili ruudussa. Tällaisille tyypeille annetaan näkyvyyttä mediassa ja heille maksetaan puheiden pitämisestä. Surullista on, että ihmisten näkökulmasta tällaisten teenlehdistä ennustajien näkemykset ovat jokatapauksessa arvokkaampia, kuin että näkemyksiä ei olisi lainkaan.

    Kill Arman on typerää viihdettä

    Ensivaikutelma ensimmäisen jakson perusteella JIMin Kill Arman sarjasta oli, että sarjan idea on typerä. Osoittaa harvinaista kunnioituksen ja itsesuojeluvaiston puutetta lähteä muutaman kuukauden harjoittelun jälkeen vieraiden itsepuolustuskoulujen mestareiden tai parhaiden oppilaiden hakattavaksi. Mikä idea sarjassa on?

    • Viittaako Kill Arman nimi siihen, että Arman Alizad haluaa tulla tapetuksi tai satutetuksi? Melko sairas idea, vaikka toki tiedämme ettei näin käynyt. Vaara lajinsa huippujen kanssa otellessa on lajissa kuin lajissa todellinen.
    • Halusiko Arman Alizad rankaista itseään rääkillä, toivoen kohentavansa fyysistä kuntoaan ja saaden matkalla hieman itsetuntoa kohottavia itsepuolustustaitoja? Tämä olisi onnistunut huomattavasti tehokkaammin yhdessä paikassa hyvällä harjoitusohjelmalla. Itsepuolustustaitoja ei taas olisi tarvinnut lähteä hakemaan sillisalaattina mailmalta, vaan tehokkaimmin tähän olisi päästy keskittymällä yhteen tehokkaaseen lajiin.
    • Halusiko Arman esitellä hienon kuuloisia lajeja eksoottisissa kohteissa? Toivoisin, että sarjassa keskityttäisiin enemmän tähän puoleen, ja taustoitettaisiin lajeja ja kulttuureita. Pelkään kuitenkin, että sarjan pääasiallinen sisältö on tyylikkään visuaalisia kuvakulmia ja Armanin valitusta siitä miten rankkaa turpiinsa ottaminen on.

    Olisi viisasta osoittaa hieman enemmän kunnioitusta lajeja ja kulttuureita kohtaan, ja tutustua niihin tavalla jossa olisi enemmän järkeä. Arman Alizad haluaa olla kova jätkä, mutta antaa tällä tavalla itsestään pellen vaikutelman.

    Uutishuone

    Ylen Uutishuone-sarjaa riivaavat suomalaisen tv- ja elokuvaviihteen helmasynnit:

    • Luokaton käsikirjoitus. Kohtaukset ovat irrallisia, ja tekevät tarinasta kokoelman kohtauksia ilman jäntevää draaman kaarta. Ja vaikka henkilöhahmot olisivatkin uskottavia, heidän reaktionsa eivät.
    • Tuntojen ylikorostaminen. Jokainen suomalainen ohjaaja vääntää katsojalle rautalangasta, mitä heidän halutaan kussakin kohtauksessa tuntevan. Näyttelijät ovat juonessa mukana, ja iloitsevat, surevat ja rakastavat järjettömän raivoisasti. Koko paketista syntyy ekspressionistinen taidepläjäys, joka hukuttaa katsojan alleen.
    • Jokainen sarjan hahmo tajuaa välittömästi kokemiensa ja kuulemiensa tapahtumien historiallisen merkityksen. Näyttelijät siunailevat ja puhuvat huolestuneella vakavuudella tapahtumista ja osuvat tulkinnoissaan hämmästyttävän lähelle moderneja historiantulkintoja. Lisäksi näistä tapahtumista käytetään vasta myöhemmin tutuksi tulleita termejä ja nimiä.

    Lisäksi sen taakkana on koko joukko omia rasittavuuksia:

    • Miehet ovat epäpäteviä hölmöjä tai epäpäteviä pyrkyreitä. Naisten tehtävänä on pelastaa tilanteet.
    • Miehet nauttivat työpaikalla menestyksen hedelmistä, koska työelämä suosii miehiä pelkästään sukupuolen takia. Naisten huonompaa asemaa työelämässä muistetaan korostaa joka käänteessä. Katsojalle tehdään selväksi, että naisten nousua tasavertaisiksi työläisiksi miesten rinnalle jarruttaa ainoastaan epätasa-arvoiset asenteet, eivät naiset itse tai heidän henkilökohtaiset ominaisuutensa. Sarjan esittämä kuva työelämästä on näin kuin suoraan feministin oppikirjasta.
    • Raija Aaltoa näyttelevä Krista Kosonen vetää tilanteesta riippumatta reaktiona naamalleen saman hölmistyneen tuijotuksen. Kosonen näyttelee Aaltoa ainoalla osaamallaan tavalla: kunnianhimoisena pyrkyrinä, joka yrittää peittää sen kiltin tytön huolestuneisuudella ja katseen alasvetämisellä.

    Nämä seikat yhdessä tekevät sarjasta melko sietämättömän katsomiskokemuksen. Kun sarjaa vertaa esim. televisiossa samaan aikaan esitettyyn HBO:n sarjaan Mad Men, on ero kuin yöllä ja päivällä. Mad Menissa 60-luvun ihmiset eivät suhtaudu eivätkä reagoi asioihin 2000-luvun näkövinkkelistä, vaan ovat rajoittuneita oman aikansa katsantokantaan.