“Suomalainen sisu on sitä, että lyödään päätä mäntyyn silloinkin, kun tiedetään varmasti, että se mänty ei murru. Sisun kääntöpuoli taas on, että menetetään usko omaan tekemiseen, kun tilanne näyttää toivottomalta, vaikka tosiasiassa mahdollisuuksia on vielä jäljellä.”

Minua saa lainata vapaasti.

Viipuri, Viipuri, Viipuri. Viipuri oli 40-luvun Suomen toiseksi suurin kaupunki. Viipuri on perustettu 1200-luvulla, joten se oli Turun ohella suomen vanhimpia keskiaikaisia kaupunkeja. Viipuri oli aidosti kansainvälinen kaupunki ennenkuin muualla suomessa ulkomaalaisia liikkui ja asui hyvin vähän, jos lainkaan. Viipurissa kauppaa käytiin suomeksi, ruotsiksi, saksaksi, venäjäksi ja useilla muilla kielillä. Aikalaiset kuvailevat Viipurissa vallinnutta tunnelmaa välittömäksi ja kanssakäymistä tavattoman mutkattomaksi. Etenkin jäykistelemätöntä tunnelmaa yleisiltä paikoilta tai ihmisistä saa nykyisin etsimällä etsiä mistä tahansa suomen kaupungista. Ehkäpä osa tuosta voitaisiin vielä saada takaisin, jos Viipurin uudelleenasuttaminen sujuisi suomalaisilta hyvin?

Karjalainen identiteetti menetti alueluovutusten yhteydessä leijonosan. Viipuri oli Karjalan keskus ja tärkein kaupunki, jonka jättämää tyhjiötä Joensuu, Imatra tai Lappeenranta eivät ole onnistuneet täyttämään. Samalla menetettiin myös valtava määrä historiallista ja kulttuuriperintöä, joka tukisi meitä nykypäivän suomalaisia identiteettimme ja juuriemme etsinnässä. Sydäntäni särkee ajatella tämän yhden suomalaisuuden alkukodin, Karjalan, jakautumista kahden valtion välille. Tuskin millään kaupungilla on ollut yhtä tärkeä merkitys Suomen historiassa, kuin Viipurilla.

Kaikille niille, jotka epäilevät Karjalan palauttamisen kustannuksia sanon mielipiteenäni, että tämä laiskanpulskeaksi käyvä kansa tarvitseekin tällaista haastetta! Suomesta kyllä löytyy sen verran tahtoa ja taistelumieltä, että yksi Karjala rakennetaan aina uudelleen.

Lopuksi vielä kaunis murrenäyte Juha Vainion kappaleesta Sellainen ol’ Viipuri:

“Ties hää Knuuti poja passas,
että syvämes ja vassas
viipurlaise rakkaus
assuukii vain.
Torkkelista sain mie muiston
alla koivun kauniin puiston
rinkelii ko siult mie
kerrankii sain.
Muistat sie myös jottai muuta
taisiha mie saaha sulta,
Monrepoos myö kuuta ko
niin kahen kasseltiin.”

• Nauttivatko urheilijat itse arvokisoista lainkaan? Monen urheilijan naamalla näkyy vain vakavaa hammastenkiristelyä ennen ja jälkeen suorituksen. Urheilija tuskin pystyy parhaimpaansa, ellei itse nauti tekemisestään.
• Harjoittelevatko urheilijat tarpeeksi? Mika Myllylää mukaillakseni, kilpailusuorituksen tulisi olla lasten leikkiä harjoitusten rinnalla. Myllylä viittasi nähdäkseni tällä siihen, että harjoituksia tehdään niin paljon ja niin usein, että kilpailusuoritusta ei tarvitse puristaa, vaan se syntyy lähes itsestään.
• Paineiden hallintaan tulisi kiinnittää mielestäni enemmän huomiota. Harvojen suomalaistähtien niskaan kasautuu arvokisoissa niin paljon odotuksia kisatiimin ja yleisön taholta, että nämä lähes järjestään eivät yllä kauden parhaimpaan suoritukseensa tärkeimmällä hetkellä, vaan päinvastoin saattavat jäykistyä ja tehdä todellisen alisuorituksen. Tästä mielestäni kertoo myös äkilliset kuumeilut ja muut sairastelut urheilusuorituksen alla. Urheilijaan kohdistuvat odotukset olisi kyettävä käsittelemään paremmin, sekä yhdessä ryhmässä että urheilijan itse itsensä kanssa.

Mistä tällaisen tyhjän puvun sitten tunnistaa? Kuuntele häntä puhumassa hetken verran. Tyhjät puvut rakastavat puhumista yli kaiken, joten tämä ei tuota ongelmia. Tyhjien pukujen puhe koostuu talouskielestä, joka kuulostaa satunnaisesta kuulijasta osaavalta ja asiantuntevalta. Talouskieli on kokoelma termejä, joiden merkityksen hallitsemalla kuulija voi kuitenkin seurata melko vaivatta näiden puhujien puheen sisältöä. Ensimmäinen havainto on, että tyhjien pukujen puheen sisältö koostuu toisten ekonomistien puheista toisin sanakääntein. Lue muutama taloutta käsittelevä artikkeli viikossa, niin huomaat, että tyhjät puvut keskittyvät toistelemaan toistensa sanomisia ilman omaa näkemystä. Yhdessä näiden ekonomistien näkemykset muodostavat konsensuksen, joka ohjaa keskustelua ja asioista lopulta päättäviä talousviisaita.

Tyrväinen ylisti maasta taivaisiin USA:n johdolla tapahtuvaa valtioiden massiivista talouselvytystä. Kritiikittä. Ylioppilas-lehden päätoimittaja esitti hyvän kommentin siitä, kuinka paljon vapautta taloustietäjille lehdistössä annetaan. Taloustietäjät saavat esittää melko vapaasti näkemyksiään ja ennusteitaan, ilman että niitä juurikaan kritisoitaisiin tai että niiden osuvuutta edes tarkasteltaisiin jälkikäteen. Tyrväinen kertoi havainneensa, että makrotalouden ennustaminen on hankalaa eikä ehdotonta varmuutta ole.

Ohjelman välissä oli lisäksi lyhyt toimittajan raportti makrotalouden ennustajien näkemyksistä sekä ennen 2001 teknokuplan puhkeamista, että nykyisen finanssikriisin koittaessa. Toimittaja havaitsi, että näkemykset olivat suurimmalta osalta totaalisen pielessä, tai osumatarkkuudeltaa korkeintaan kolikonheittoa (50%) vastaavia. Tyrväinen vain hymyili ruudussa. Tällaisille tyypeille annetaan näkyvyyttä mediassa ja heille maksetaan puheiden pitämisestä. Surullista on, että ihmisten näkökulmasta tällaisten teenlehdistä ennustajien näkemykset ovat jokatapauksessa arvokkaampia, kuin että näkemyksiä ei olisi lainkaan.

• Viittaako Kill Arman nimi siihen, että Arman Alizad haluaa tulla tapetuksi tai satutetuksi? Melko sairas idea, vaikka toki tiedämme ettei näin käynyt. Vaara lajinsa huippujen kanssa otellessa on lajissa kuin lajissa todellinen.
• Halusiko Arman Alizad rankaista itseään rääkillä, toivoen kohentavansa fyysistä kuntoaan ja saaden matkalla hieman itsetuntoa kohottavia itsepuolustustaitoja? Tämä olisi onnistunut huomattavasti tehokkaammin yhdessä paikassa hyvällä harjoitusohjelmalla. Itsepuolustustaitoja ei taas olisi tarvinnut lähteä hakemaan sillisalaattina mailmalta, vaan tehokkaimmin tähän olisi päästy keskittymällä yhteen tehokkaaseen lajiin.
• Halusiko Arman esitellä hienon kuuloisia lajeja eksoottisissa kohteissa? Toivoisin, että sarjassa keskityttäisiin enemmän tähän puoleen, ja taustoitettaisiin lajeja ja kulttuureita. Pelkään kuitenkin, että sarjan pääasiallinen sisältö on tyylikkään visuaalisia kuvakulmia ja Armanin valitusta siitä miten rankkaa turpiinsa ottaminen on.

Olisi viisasta osoittaa hieman enemmän kunnioitusta lajeja ja kulttuureita kohtaan, ja tutustua niihin tavalla jossa olisi enemmän järkeä. Arman Alizad haluaa olla kova jätkä, mutta antaa tällä tavalla itsestään pellen vaikutelman.

• Luokaton käsikirjoitus. Kohtaukset ovat irrallisia, ja tekevät tarinasta kokoelman kohtauksia ilman jäntevää draaman kaarta. Ja vaikka henkilöhahmot olisivatkin uskottavia, heidän reaktionsa eivät.
• Tuntojen ylikorostaminen. Jokainen suomalainen ohjaaja vääntää katsojalle rautalangasta, mitä heidän halutaan kussakin kohtauksessa tuntevan. Näyttelijät ovat juonessa mukana, ja iloitsevat, surevat ja rakastavat järjettömän raivoisasti. Koko paketista syntyy ekspressionistinen taidepläjäys, joka hukuttaa katsojan alleen.
• Jokainen sarjan hahmo tajuaa välittömästi kokemiensa ja kuulemiensa tapahtumien historiallisen merkityksen. Näyttelijät siunailevat ja puhuvat huolestuneella vakavuudella tapahtumista ja osuvat tulkinnoissaan hämmästyttävän lähelle moderneja historiantulkintoja. Lisäksi näistä tapahtumista käytetään vasta myöhemmin tutuksi tulleita termejä ja nimiä.

Lisäksi sen taakkana on koko joukko omia rasittavuuksia:

• Miehet ovat epäpäteviä hölmöjä tai epäpäteviä pyrkyreitä. Naisten tehtävänä on pelastaa tilanteet.
• Miehet nauttivat työpaikalla menestyksen hedelmistä, koska työelämä suosii miehiä pelkästään sukupuolen takia. Naisten huonompaa asemaa työelämässä muistetaan korostaa joka käänteessä. Katsojalle tehdään selväksi, että naisten nousua tasavertaisiksi työläisiksi miesten rinnalle jarruttaa ainoastaan epätasa-arvoiset asenteet, eivät naiset itse tai heidän henkilökohtaiset ominaisuutensa. Sarjan esittämä kuva työelämästä on näin kuin suoraan feministin oppikirjasta.
• Raija Aaltoa näyttelevä Krista Kosonen vetää tilanteesta riippumatta reaktiona naamalleen saman hölmistyneen tuijotuksen. Kosonen näyttelee Aaltoa ainoalla osaamallaan tavalla: kunnianhimoisena pyrkyrinä, joka yrittää peittää sen kiltin tytön huolestuneisuudella ja katseen alasvetämisellä.

Nämä seikat yhdessä tekevät sarjasta melko sietämättömän katsomiskokemuksen. Kun sarjaa vertaa esim. televisiossa samaan aikaan esitettyyn HBO:n sarjaan Mad Men, on ero kuin yöllä ja päivällä. Mad Menissa 60-luvun ihmiset eivät suhtaudu eivätkä reagoi asioihin 2000-luvun näkövinkkelistä, vaan ovat rajoittuneita oman aikansa katsantokantaan.

Jos urheilee ammatikseen, miksi ihmeessä lähteä kauden pääkilpailuihin sairastelemaan ja alittamaan selkeästi oma suoritustasonsa? Välillä tuntuu, että nämä kaverit odottavat välinehaaveria tai yllättävää kuumetta kilpailun aikana, että voivat syyttää sitä huonosta menestyksestä.

Tämän kilpailun suurin luuseri oli mielestäni Anssi Koivuranta. Koivuranta jatkaa näin yhdistetyn miesten kunniakasta luuseriperinnettä. Vaikka kauden aikana dominoidaan kilpailuja suvereenisti, niistä ei ammenneta itseluottamusta päätapahtumaan, vaan annetaan ennakkosuosikin paineiden iskeä täydellä voimalla.

Sen sijaan naisten hiihtomaajoukkueesta näkee, että siellä on tekemisen meininkiä. Nauroin myös Saarisen kommentille pikkutyttöjen syönnistä, joka oli median toimesta onnistuneesti irrotettu asiayhteydestään. Jokatapauksessa hieno kommentti, joka kertoi, että kilpailuun ei lähtetä vain tekemään parhaansa ja katsomaan mihin se riittää, niinkuin urheilijoilla usein on tapana. Hyvä Anna-Kaisa!

Ajattelin tässä listata suomen lähiaikojen urheiluhistorian suurimmat luuserit:

• Leijonat: Mitä kovempi paikka, sen varmemmin miesten jääkiekon A-maajoukkueen pelaajat “puristavat mailaa” ja jäätyvät niille sijoilleen. Jokakeväinen penkkiurheilijan MM-vitutus on jo perinne, ja pelkkä ajatus Ruotsin/Kanadan/Venäjän kohtaamisesta ratkaisupeleissä kangistaa nämä pojat takuulla. Aivan oma alakategoriansa jäätymisten listalla on pelien dominointi, ja antautuminen koko joukkueen voimalla pelon valtaan, kun vastustaja ei suostunutkaan taipumaan alun rynnistyksen jälkeen. Jäätävin muisto tästä on Ruotsia vastaan 5-6 hävitty peli Helsingin kisoissa 2003.
• Hannu Manninen: Hannun “saavutukset” luuseriudessa yksilöurheilun saralla ovat mielestäni omaa luokkaansa. Lähes täydellisesti uransa huipulla maailmancuppeja dominoinut mies onnistui joka kerta alittamaan itsensä, kun suurista sijoista henkilökohtaisilla matkoilla MM-kisoissa ja Olympialaisissa taisteltiin. Viimein irronnutta yhtä MM-kultaa voinee pitää poikkeuksena, joka vahvistaa säännön.
• Tero Pitkämäki: Kaverista näkee jo kauas, että tekemisen meininki puuttuu isoissa kilpailuissa.

Lisäksi tulee mieleen suomen miesten jalkapallon A-maajoukkue, jonka “meriittilistalla” on monta unohtumatonta hetkeä töpeksinnän jalossa taidossa. Taitoero joukkuepelaamisessa on kuitenkin moniin muihin jalkapallon huippumaihin on kuitenkin vielä sen verran suuri, että hekään eivät ole päässeet harjoittelemaan epäonnistumista tärkeimpiin tapahtumiin.

Ei urheilu niin vakavaa ole, että tällaisia sattumuksia kannattaisi ruveta kaivelemaan vuosien perästä. Urheilussa voittajat ja häviäjät erottaa usein vain sattuma, ja tuurin vaikutuksen voidaan olettaa olevan vakio jokaista urheilijaa kohti pitkässä juoksussa. Kuitenkin, minua penkkiurheilijana harmittaa katsella vuodesta toiseen näitä urheilijasankareitamme, joilla on selvästi vikaa asenteissa tai psykologisessa valmentautumisessa. Millään muulla luuserius ei pitkässä juoksussa ole selitettävissä. Suomen urheilijoilla ja huollosta vastaavilla sekä valmentajilla on epäilemättä tekninen osaaminen huipussaan, mutta mihin haluaisin heidän kiinnittävän nykyistä huikeasti enemmän huomiota onkin tämä psykologinen aspekti.

Denny Crane

Boston Legal on täydellistä ajanvietettä, tai hömppää, kuten televisiosarjoja, joitten pääasiallinen tarkoitus on ihmissuhdekiemuroitten viihteellinen käsittely, voidaan yhteisesti nimittää. Normaalisti kaltaiseni ihminen, joka ahdistuu pienimmän yhteisen nimittäjän mukaan tehdystä viihteestä, ei voisi sietää tällaista sarjaa. Tässä nimenomaisessa sarjassa on kuitenkin koukku: Sarjan luojalla, David E. Kelleyllä, on oikeasti mielenkiintoista sanottavaa, joita hän tuo esille sarjan henkilöhahmojen, ja enemmän kuin vähän överiksi vedettyjen oikeustapausten kautta.

Sarjan lakitoimiston vanha patu, William Shatnerin oivallisesti esittämä Denny Crane, väläyttelee sarjatulella seksistisiä, rasistisia ja vähemmistöjä halventavia kommentteja. Kirjoittajat ovatkin sarjassa parhaimmillaan kuvatessaan ympäristön reaktioita mielipiteisiin, joitten parasta ennen päiväys jäi 60-luvulle. Sarja onkin erityisen virkistävää seurattavaa nykyajan kireässä mielipideilmastossa, ja erottuu positiivisesti edukseen toinen toistaan korkeaotsaisempien nykysarjojen joukosta.

Sarjan tapa käsitellä näitä mielipideilmaston turhautumia tuo loistavasti esiin erään seikan, jota olen miettinyt jo jonkin aikaa: Ennakkoluulot, seksismi ja poliittisesti epäkorrektit mielipiteet ovat geeneissämme. Pyrkimyksemme järjen ja logiikan keinoin madaltamaan ihmisten välisiä raja-aitoja, kuten tasa-arvo, niin miesten ja naisten kuin rotujen välillä, on voima, jolla yritämme hillitä omaa luontoamme. Jokainen meistä, ja yhteiskunta yhdessä, käy sisäistä taistelua luontaisten pyrkimysten, ja järjen asettamien rajojen välillä. Ken haluaa kehittää ajatteluaan sosiaalisesti oikeudenmukaisemmaksi, tulisi tämä ymmärtää.