Sanoittajan vastuu, eli mitäs oikeastaan tapahtui Hokkasen Timolle?

Radiossa on soinut parhaillaan Vesterinen Yhtyeineen bändin biisi Mitä tapahtui Hokkasen Timolle? Kyseisessä kappaleessa kerrotaan Timosta, joka tulee ns. ulos kaapista. Herää kysymys, onko VY tehnyt biisin jostain tuntemastaan Timo Hokkasesta, vai onko nimi valikoitunut sattumalta. Timo Hokkasia nimittäin löytyy Eniron haulla Suomesta 88 kappaletta. Voit asettaa itsesi kaikkien Timo Hokkasien asemaan miettimällä, miltä itsestäsi tuntuisi, jos seksuaalista suuntautumistasi käsiteltäisiin radiossa popbiisin voimin? Jos minä olisin tehnyt vastaavanlaisen kappaleen, olisin ainakin varmistunut, ettei kyseisen nimen omaavia henkilöitä löydy suomesta. Kaikille Hokkasen Timoille kuitenkin valtavasti tsemppiä ja terkkuja!

Timo Tyrväinen, esimerkki tyhjästä puvusta

Katsoin Aktia pankin pääekonomistia Timo Tyrväistä vieraana TV2:n pressiklubi-ohjelmassa, ja en voinut välttyä vaikutelmalta, että Timo Tyrväinen kuuluu niihin asiantuntijoihin, joista Nassim Nicholas Taleb käyttää nimitystä “tyhjä puku”. Tyhjällä puvulla hän viittaa näiden asiantuntijoiden osaamisen hyödyttömyyteen, mitä tulee näkemyksen antamiseen “erikoisalaansa”, taloutta, koskevissa asioissa. Käsittelin NNT:n kirjaa Black Swan aiemmassa kirjoituksessani. Toinen mainio esimerkki tyhjästä puvusta on muuten Suomen Pankin pääjohtaja Erkki Liikanen.

Mistä tällaisen tyhjän puvun sitten tunnistaa? Kuuntele häntä puhumassa hetken verran. Tyhjät puvut rakastavat puhumista yli kaiken, joten tämä ei tuota ongelmia. Tyhjien pukujen puhe koostuu talouskielestä, joka kuulostaa satunnaisesta kuulijasta osaavalta ja asiantuntevalta. Talouskieli on kokoelma termejä, joiden merkityksen hallitsemalla kuulija voi kuitenkin seurata melko vaivatta näiden puhujien puheen sisältöä. Ensimmäinen havainto on, että tyhjien pukujen puheen sisältö koostuu toisten ekonomistien puheista toisin sanakääntein. Lue muutama taloutta käsittelevä artikkeli viikossa, niin huomaat, että tyhjät puvut keskittyvät toistelemaan toistensa sanomisia ilman omaa näkemystä. Yhdessä näiden ekonomistien näkemykset muodostavat konsensuksen, joka ohjaa keskustelua ja asioista lopulta päättäviä talousviisaita.

Tyrväinen ylisti maasta taivaisiin USA:n johdolla tapahtuvaa valtioiden massiivista talouselvytystä. Kritiikittä. Ylioppilas-lehden päätoimittaja esitti hyvän kommentin siitä, kuinka paljon vapautta taloustietäjille lehdistössä annetaan. Taloustietäjät saavat esittää melko vapaasti näkemyksiään ja ennusteitaan, ilman että niitä juurikaan kritisoitaisiin tai että niiden osuvuutta edes tarkasteltaisiin jälkikäteen. Tyrväinen kertoi havainneensa, että makrotalouden ennustaminen on hankalaa eikä ehdotonta varmuutta ole.

Ohjelman välissä oli lisäksi lyhyt toimittajan raportti makrotalouden ennustajien näkemyksistä sekä ennen 2001 teknokuplan puhkeamista, että nykyisen finanssikriisin koittaessa. Toimittaja havaitsi, että näkemykset olivat suurimmalta osalta totaalisen pielessä, tai osumatarkkuudeltaa korkeintaan kolikonheittoa (50%) vastaavia. Tyrväinen vain hymyili ruudussa. Tällaisille tyypeille annetaan näkyvyyttä mediassa ja heille maksetaan puheiden pitämisestä. Surullista on, että ihmisten näkökulmasta tällaisten teenlehdistä ennustajien näkemykset ovat jokatapauksessa arvokkaampia, kuin että näkemyksiä ei olisi lainkaan.

Kill Arman on typerää viihdettä

Ensivaikutelma ensimmäisen jakson perusteella JIMin Kill Arman sarjasta oli, että sarjan idea on typerä. Osoittaa harvinaista kunnioituksen ja itsesuojeluvaiston puutetta lähteä muutaman kuukauden harjoittelun jälkeen vieraiden itsepuolustuskoulujen mestareiden tai parhaiden oppilaiden hakattavaksi. Mikä idea sarjassa on?

• Viittaako Kill Arman nimi siihen, että Arman Alizad haluaa tulla tapetuksi tai satutetuksi? Melko sairas idea, vaikka toki tiedämme ettei näin käynyt. Vaara lajinsa huippujen kanssa otellessa on lajissa kuin lajissa todellinen.
• Halusiko Arman Alizad rankaista itseään rääkillä, toivoen kohentavansa fyysistä kuntoaan ja saaden matkalla hieman itsetuntoa kohottavia itsepuolustustaitoja? Tämä olisi onnistunut huomattavasti tehokkaammin yhdessä paikassa hyvällä harjoitusohjelmalla. Itsepuolustustaitoja ei taas olisi tarvinnut lähteä hakemaan sillisalaattina mailmalta, vaan tehokkaimmin tähän olisi päästy keskittymällä yhteen tehokkaaseen lajiin.
• Halusiko Arman esitellä hienon kuuloisia lajeja eksoottisissa kohteissa? Toivoisin, että sarjassa keskityttäisiin enemmän tähän puoleen, ja taustoitettaisiin lajeja ja kulttuureita. Pelkään kuitenkin, että sarjan pääasiallinen sisältö on tyylikkään visuaalisia kuvakulmia ja Armanin valitusta siitä miten rankkaa turpiinsa ottaminen on.

Olisi viisasta osoittaa hieman enemmän kunnioitusta lajeja ja kulttuureita kohtaan, ja tutustua niihin tavalla jossa olisi enemmän järkeä. Arman Alizad haluaa olla kova jätkä, mutta antaa tällä tavalla itsestään pellen vaikutelman.

Uutishuone

Ylen Uutishuone-sarjaa riivaavat suomalaisen tv- ja elokuvaviihteen helmasynnit:

• Luokaton käsikirjoitus. Kohtaukset ovat irrallisia, ja tekevät tarinasta kokoelman kohtauksia ilman jäntevää draaman kaarta. Ja vaikka henkilöhahmot olisivatkin uskottavia, heidän reaktionsa eivät.
• Tuntojen ylikorostaminen. Jokainen suomalainen ohjaaja vääntää katsojalle rautalangasta, mitä heidän halutaan kussakin kohtauksessa tuntevan. Näyttelijät ovat juonessa mukana, ja iloitsevat, surevat ja rakastavat järjettömän raivoisasti. Koko paketista syntyy ekspressionistinen taidepläjäys, joka hukuttaa katsojan alleen.
• Jokainen sarjan hahmo tajuaa välittömästi kokemiensa ja kuulemiensa tapahtumien historiallisen merkityksen. Näyttelijät siunailevat ja puhuvat huolestuneella vakavuudella tapahtumista ja osuvat tulkinnoissaan hämmästyttävän lähelle moderneja historiantulkintoja. Lisäksi näistä tapahtumista käytetään vasta myöhemmin tutuksi tulleita termejä ja nimiä.

Lisäksi sen taakkana on koko joukko omia rasittavuuksia:

• Miehet ovat epäpäteviä hölmöjä tai epäpäteviä pyrkyreitä. Naisten tehtävänä on pelastaa tilanteet.
• Miehet nauttivat työpaikalla menestyksen hedelmistä, koska työelämä suosii miehiä pelkästään sukupuolen takia. Naisten huonompaa asemaa työelämässä muistetaan korostaa joka käänteessä. Katsojalle tehdään selväksi, että naisten nousua tasavertaisiksi työläisiksi miesten rinnalle jarruttaa ainoastaan epätasa-arvoiset asenteet, eivät naiset itse tai heidän henkilökohtaiset ominaisuutensa. Sarjan esittämä kuva työelämästä on näin kuin suoraan feministin oppikirjasta.
• Raija Aaltoa näyttelevä Krista Kosonen vetää tilanteesta riippumatta reaktiona naamalleen saman hölmistyneen tuijotuksen. Kosonen näyttelee Aaltoa ainoalla osaamallaan tavalla: kunnianhimoisena pyrkyrinä, joka yrittää peittää sen kiltin tytön huolestuneisuudella ja katseen alasvetämisellä.

Nämä seikat yhdessä tekevät sarjasta melko sietämättömän katsomiskokemuksen. Kun sarjaa vertaa esim. televisiossa samaan aikaan esitettyyn HBO:n sarjaan Mad Men, on ero kuin yöllä ja päivällä. Mad Menissa 60-luvun ihmiset eivät suhtaudu eivätkä reagoi asioihin 2000-luvun näkövinkkelistä, vaan ovat rajoittuneita oman aikansa katsantokantaan.

Suurimmat suomalaiset luuserit

Tänä talvena 2009 Liberecin MM-hiihtoja seuratessa en ole voinut olla huomaamatta tiettyä toistuvaa teemaa suomalaisten mäki- ja yhdistetyn miesurheilijoiden suorituksissa. Nämä kaverithan ovat luusereita!

Jos urheilee ammatikseen, miksi ihmeessä lähteä kauden pääkilpailuihin sairastelemaan ja alittamaan selkeästi oma suoritustasonsa? Välillä tuntuu, että nämä kaverit odottavat välinehaaveria tai yllättävää kuumetta kilpailun aikana, että voivat syyttää sitä huonosta menestyksestä.

Tämän kilpailun suurin luuseri oli mielestäni Anssi Koivuranta. Koivuranta jatkaa näin yhdistetyn miesten kunniakasta luuseriperinnettä. Vaikka kauden aikana dominoidaan kilpailuja suvereenisti, niistä ei ammenneta itseluottamusta päätapahtumaan, vaan annetaan ennakkosuosikin paineiden iskeä täydellä voimalla.

Sen sijaan naisten hiihtomaajoukkueesta näkee, että siellä on tekemisen meininkiä. Nauroin myös Saarisen kommentille pikkutyttöjen syönnistä, joka oli median toimesta onnistuneesti irrotettu asiayhteydestään. Jokatapauksessa hieno kommentti, joka kertoi, että kilpailuun ei lähtetä vain tekemään parhaansa ja katsomaan mihin se riittää, niinkuin urheilijoilla usein on tapana. Hyvä Anna-Kaisa!

Ajattelin tässä listata suomen lähiaikojen urheiluhistorian suurimmat luuserit:

• Leijonat: Mitä kovempi paikka, sen varmemmin miesten jääkiekon A-maajoukkueen pelaajat “puristavat mailaa” ja jäätyvät niille sijoilleen. Jokakeväinen penkkiurheilijan MM-vitutus on jo perinne, ja pelkkä ajatus Ruotsin/Kanadan/Venäjän kohtaamisesta ratkaisupeleissä kangistaa nämä pojat takuulla. Aivan oma alakategoriansa jäätymisten listalla on pelien dominointi, ja antautuminen koko joukkueen voimalla pelon valtaan, kun vastustaja ei suostunutkaan taipumaan alun rynnistyksen jälkeen. Jäätävin muisto tästä on Ruotsia vastaan 5-6 hävitty peli Helsingin kisoissa 2003.
• Hannu Manninen: Hannun “saavutukset” luuseriudessa yksilöurheilun saralla ovat mielestäni omaa luokkaansa. Lähes täydellisesti uransa huipulla maailmancuppeja dominoinut mies onnistui joka kerta alittamaan itsensä, kun suurista sijoista henkilökohtaisilla matkoilla MM-kisoissa ja Olympialaisissa taisteltiin. Viimein irronnutta yhtä MM-kultaa voinee pitää poikkeuksena, joka vahvistaa säännön.
• Tero Pitkämäki: Kaverista näkee jo kauas, että tekemisen meininki puuttuu isoissa kilpailuissa.

Lisäksi tulee mieleen suomen miesten jalkapallon A-maajoukkue, jonka “meriittilistalla” on monta unohtumatonta hetkeä töpeksinnän jalossa taidossa. Taitoero joukkuepelaamisessa on kuitenkin moniin muihin jalkapallon huippumaihin on kuitenkin vielä sen verran suuri, että hekään eivät ole päässeet harjoittelemaan epäonnistumista tärkeimpiin tapahtumiin.

Ei urheilu niin vakavaa ole, että tällaisia sattumuksia kannattaisi ruveta kaivelemaan vuosien perästä. Urheilussa voittajat ja häviäjät erottaa usein vain sattuma, ja tuurin vaikutuksen voidaan olettaa olevan vakio jokaista urheilijaa kohti pitkässä juoksussa. Kuitenkin, minua penkkiurheilijana harmittaa katsella vuodesta toiseen näitä urheilijasankareitamme, joilla on selvästi vikaa asenteissa tai psykologisessa valmentautumisessa. Millään muulla luuserius ei pitkässä juoksussa ole selitettävissä. Suomen urheilijoilla ja huollosta vastaavilla sekä valmentajilla on epäilemättä tekninen osaaminen huipussaan, mutta mihin haluaisin heidän kiinnittävän nykyistä huikeasti enemmän huomiota onkin tämä psykologinen aspekti.

Boston Legal – täydellistä hömppää

Denny Crane

Boston Legal on täydellistä ajanvietettä, tai hömppää, kuten televisiosarjoja, joitten pääasiallinen tarkoitus on ihmissuhdekiemuroitten viihteellinen käsittely, voidaan yhteisesti nimittää. Normaalisti kaltaiseni ihminen, joka ahdistuu pienimmän yhteisen nimittäjän mukaan tehdystä viihteestä, ei voisi sietää tällaista sarjaa. Tässä nimenomaisessa sarjassa on kuitenkin koukku: Sarjan luojalla, David E. Kelleyllä, on oikeasti mielenkiintoista sanottavaa, joita hän tuo esille sarjan henkilöhahmojen, ja enemmän kuin vähän överiksi vedettyjen oikeustapausten kautta.

Sarjan lakitoimiston vanha patu, William Shatnerin oivallisesti esittämä Denny Crane, väläyttelee sarjatulella seksistisiä, rasistisia ja vähemmistöjä halventavia kommentteja. Kirjoittajat ovatkin sarjassa parhaimmillaan kuvatessaan ympäristön reaktioita mielipiteisiin, joitten parasta ennen päiväys jäi 60-luvulle. Sarja onkin erityisen virkistävää seurattavaa nykyajan kireässä mielipideilmastossa, ja erottuu positiivisesti edukseen toinen toistaan korkeaotsaisempien nykysarjojen joukosta.

Sarjan tapa käsitellä näitä mielipideilmaston turhautumia tuo loistavasti esiin erään seikan, jota olen miettinyt jo jonkin aikaa: Ennakkoluulot, seksismi ja poliittisesti epäkorrektit mielipiteet ovat geeneissämme. Pyrkimyksemme järjen ja logiikan keinoin madaltamaan ihmisten välisiä raja-aitoja, kuten tasa-arvo, niin miesten ja naisten kuin rotujen välillä, on voima, jolla yritämme hillitä omaa luontoamme. Jokainen meistä, ja yhteiskunta yhdessä, käy sisäistä taistelua luontaisten pyrkimysten, ja järjen asettamien rajojen välillä. Ken haluaa kehittää ajatteluaan sosiaalisesti oikeudenmukaisemmaksi, tulisi tämä ymmärtää.

Britney goes Finland!

Britney Spears julistaa uusimmalla Womanizer-videollaan suomalaisuuden ilosanomaa! Nokian kännykkä vilahtelee kuvissa, ja Britney itse keinuu saunanlauteilla oikeaoppisesti ilman vaatteita. Onko tämä uuden suomen brändiä miettivän työryhmän ansiota vai onko Britney hurahtanut muuten vain suomeen?

Suomalaisten ruokamaku

Testasimme kerran työkaverini kanssa uutta ravintolaa, joka oli juuri avattu kulttuurihistoriallisesti arvokkaaseen kaupunkimiljööseen. Puitteet piti olla siis kunnossa, rakennus sijaitsi hienolla paikalla ja maisemat olivat huikaisevat. Työpaikkaruokailun hengessä tilasimme normaalia kotiruokaa. Puin sen ensin sanoiksi: “Tämä ruoka on tehty suomalaiseen makuun”. Työkaverini ymmärsi heti mistä oli kyse, sillä ruoka ei maistunut juuri miltään. Suolaa oli käytetty aivan vähän tai ei lainkaan, ja edes mustapippuria jauhelihapohjaiseen ruokaan ei liiemmälti oltu raaskittu laittaa.

Tämä kokemus tuli mieleeni, kun vierailin äskettäin nyttemmin löytämässäni leipomokahvilassa kaupungin laidalla. Kahvila myy itse paistamiaan lihiksiä, pitsoja, pasteijoita, munkkeja, pullia, kaakkuja jne. huokein hinnoin. Paikka onkin saavuttanut suuren suosion paitsi herkkusuiden, myös työmiesten ja -naisten keskuudessa. Tuoreita leivonnaisia ja eineksia huokein hinnoin miellyttävän intiimissä kahvilassa. Valitettavasti tämänkin paikan tuotteita vaivaa sama valuvika, joka oli pesiytynyt äsken kuvaamaani ravintolaan. Olen testannut pitsoja, lihiksiä ja pasteijoita, ja niistä puuttuu maku lähes täysin. Huomautinkin tästä heille, että makua lissää kiitos!

Mistä suomalainen mieltymys mauttomaan ruokaan oikein kumpuaa? Itse käytän ruuanlaitossani runsaasti mausteita (enkä pelkästään suolaa, vaan yrttejä, pippureita, mausteseoksia ja tulisempaakin tavaraa), ja odotan samanlaista kielen mennessään vievää elämystä erityisesti ruuasta, jonka valmistamisesta maksan rahaa. En myöskään tupakoi, joten makuaistini ei oletettavasti poikkea tavallisen ihmisen vastaavasta.

Ryhtykää vaatimaan maittavampia eineksiä kuppiloissa ja ravintoloissa!

Crocks – markkinoinnin riemuvoitto

Pitelin tässä kaupassa käydessäni kädessä Crocks-sandaaleja. Kyseessä on kahdesta kevyestä muovinpalasesta yhteenkasatut kengät, jotka ovat kevyet, pohjassa on nypyköitä, sivuilla reikiä ja niitä saa monissa eri väreissä. Crocksien menestyksen takana täytyy olla aimo annos tuuria ja asiansa osaavia markkinamiehiä. ‘Made in China‘ -leima pohjassa kertoo, ettei kenkien valmistus maksa juuri enempää kuin parilla eurolla Tokmannilta saatavat kesäjalkineet. Luultavasti molempia tehdään samassa tehtaassa. Ja silti toisia myydään urheiluliikkeessä paraatipaikalla 40-50 euroa pari, toisia hieman halvemmalla. Jokainen voi mielessään kuvitella, minkälaisella katteella Crockseja myydään.

Markkinoinnista puheen ollen, suosittelen lämpimästi Seth Godinin kirjaa aiheesta: All Marketers Are Liars. Siinä kuvataan psykologiaa, joka vaikuttaa ihmisten kulutuskäyttäytymiseen, ja mikä tärkeintä, annetaan selkeitä ohjeita näitten tietojen hyväksikäyttämiseksi. Godinin idea on huomata, etteivät kuluttajat usko markkinamiesten puheita tuotteista kuitenkaan, vaan idea on kertoa tarina, josta kuluttajat muokkaavat itselleen sopivan version johon uskoa. Tarinan käsite on koko teoksen keskeisimpiä elementtejä: tarinan tulee olla uskottava (eli kauppiaan tulee itse elää sitä) ja tarinan on voitava sopia tietyn ihmisryhmän maailmankuvaan.

Godin käy läpi lukuisin herkullisin esimerkein tarinankerronnan voimaa. Ihmiset ostavat tavaraa, jos he vain saavat kiinni tarinasta, eli ovat vastaanottavaisia juuri sille kertomukselle. Juju on siinä, että tarinalla ei ole mitään mahdollisuuksia tavoittaa kaikkia, mutta keihin se vetoaa, he ovatkin sitten uskollisimpia asiakkaitasi.

Ilmeisesti Crocs-kengätkin kertovat tällaista tarinaa. Saattaa tosin olla, että minuun se ei purrut, päähenkilöt tuntuivat muovisilta ja halvoilta. Eikä draamaakaan ollut kuin siteeksi.

Nassim Nicholas Taleb: Musta Joutsen

Olen juuri lueskelemassa läpi Nassim Nicholas Taleb:n kirjaa Musta Joutsen: Erittäin epätodennäköisen vaikutus. Kirja pyrkii valottamaan ennustamisen ongelmaa sen kaikissa muodoissa, ja tekee sen varsin ansiokkaasti. Täytyy sanoa, etten ole pitkään aikaan lukenut akateemikon kirjoittamaa kirjaa, jonka ajatus kestää yhtä hyvin kasassa kuin mihin Taleb pystyy. Kirja on etupäässä kritiikki asiantuntijoiden ja akateemisen ajattelun metodeja kohtaan tulevaisuuden tapahtumien ennustamisessa, ja selittämisessä.

Talebin ote asiaan on poikkitieteellinen, ja hän käy tutkimuksiin nojaten läpi ihmisen psykologiaa ja ajatusmalleja. Nämä ovatkin kirjan parasta ja herkullisinta antia. Psykologiset vaikuttimet ymmärtämällä voimme paremmin tulla tietoisiksi omasta ajattelustamme, ja siitä mikä saa meidät myös niin sokeasti arvostamaan näitä moderneja helppoheikkejä, jotka vaikuttavat erityisesti talouden maailmassa tarjoamalla meille helposti pureskeltavia ennusteita. Olisin toivonut kirjalta enemmän suoria neuvoja tämän meitä kaikkia yksilöinä ja laajemmin koko yhteiskuntaa koskettavan ongelman käsittelemiseksi, mutta koska kirja pyrkii etupäässä tuomaan ongelman päivänvaloon, ohjeistusta ongelman tiedostaville ihmisille on tarjolla valitettavan vähän.

Kirjassa käydään läpi myös filosofeja, jotka ovat tiedostaneet ajattelumme virheelliset mallit jo vuosisatoja sitten. Kunnian saavat mm. Hume ja Popper. Täytyy tunnustaa, että tämä kirja sai minut tarttumaan hyllyssä vuosia pölyttyneeseen vanhaan filosofian oppikirjaan, ja päivittämään tietoni.

Ennustajien lisäksi Taleb tuo esiin epäluulonsa asiantuntijoita kohtaan. Asiantuntijat näyttäytyvät hänelle jähmeinä, kaavoihin ja teorioihin sidottuina ihmisinä, joiden osaamisella ei arkielämässä ole juurikaan käyttöä. Tämä lienee suora piikki yliopistomaailmassa harjoitettavaan tutkimukseen. Maailma on äärettömän monimutkainen paikka, ja suurin osa maailman oikeasti tärkeistä tapahtumista, asioista jotka muuttavat historiaa, ovat Mustia Joutsenia, tapahtumia, jotka pysyvät meiltä piilossa eivätkä tule esiin teorioissa. Suosittelenkin kaikkia itseään asiantuntijoina pitäviä sekä akateemisella mielenlaadulla varustettuja tutustumaan kirjaan.

Kirjan on suomentanut alkukielestä Kimmo Pietiläinen. Valitettavasti suomennosta tuntuu vaivaavan jatkuvat anglismit. Lauserakenteet ovat monimutkaisia, ja usein vasta miettimällä lauseen englanninkielistä käännöstä merkitys paljastuu. Kirjan asiasanasto on arvattavasti alkukielellä melko monimutkaista, eikä näitten termien suomenkieliset vastineet ainakaan allekirjoittaneelle paljastaneet täysin merkitystään. Kirjoitus- ja kielioppivirheet ovat myös esillä runsaslukuisina. Suosittelen kaikille vähänkään paremmin englantia osaaville kääntymistä alkuperäiskielisen painoksen puoleen.